Kiharapilvi

Ennen pääsiäisvapaiden alkua jouduin kokemaan varmasti elämäni raskaimman työviikon. Maanantainen työaamu alkoi puhelulla, johon ei voi varautua. Syöpä oli vienyt viikonloppuna yhden nuoristamme...ihan liian nuoren. Tuntuu, että mitä vanhemmaksi itse saa elää, sitä vaikeampi on yrittää käsittää millä perustein jaetaan ne kortit, joilla tässä elämässä kenenkin pitäisi pelata. Sattumanko? Tuntuu, että ympärillä on niin paljon asioita, joihin ei voi vaikuttaa. Oikeastaan tuntuu, että ainut mihin itse voi vaikuttaa on oma asenne ja suhtautuminen asioihin, mutta siltikään ei aina voi tai pysty ummistamaan silmiä ulkopuolisilta asioilta ja pakottaa itseään menemään eteenpäin. Joskus on pakko pysähtyä. Suru-uutisen myötä pääsiäisvapaiden suunnittelu jäi ja päätin viettää tällä kertaa vapaat ihan kotosalla voimia keräillen. Ainakin seuraavat kolme viikonloppua menee kuitenkin joka tapauksessa reissussa.

Lupasin viimeksi kirjoitella pitkästä aikaa hiusten kasvusta...ja kyllähän ne kasvavat,noh, kiharaan.

Joulukuu-tammikuu-huhtikuu.

Täytyy sanoa, että näiden kiharoiden edessä olen aika voimaton. Vaikka mulla on koko ikäni ollut luonnonkiharat hiukset, tämä on jotain ihan uutta. Kiharat on niin ”vahvat” ettei niille juuri mitään pysty tekemään. Ainut keino, miten olen saanut pidettyä kiharat suht kurissa on, että olen kuivattanut hiukset suihkun jälkeen pipo päässä, mutta ei niinkään ihmeisiin pysty. Pakko myöntää, että pitkiä hiuksia on ollut kova ikävä siitä asti, kun ne alkoivat lähtemään. Tiedän kyllä, että ne ovat vaan hiukset, mutta kuitenkin ne ovat hiukset...ja olin juuri oppinut oikeasti tykkäämään pitkistä luonnonkiharoista hiuksistani, kun jouduin niistä tahtomattani luopumaan.

Tämä hiusasia on mulle tosi ristiriitainen. Silloin kun sain kuulla, että tulevien hoitojen myötä todennäköisesti menetän myös hiukset, se tuntui muiden asioiden rinnalla todella pieneltä murheelta. Ja on sitä toki edeelleen, sillä jouduin syöpähoitojen takia luopumaan paljon suuremmistakin asioista. Hiukset kuitenkin kasvavat ajallaan takaisin. Silti hiukset ovat ne, jotka muistuttavat mua sairaudesta, kun näen itseni peilistä tai joku kommentoi niitä. Olen joutunut käyttämään yllättävän paljon voimia ihan pelkästään siihen, että voin katsoa itseäni peilistä nähden sen kaiken muun ”syöpähiuksien” takana. Tällä hetkellä pystyn siis jo itsekin nauramaan tälle hervottomalle kiharapilvelle (joka luultavasti vain pahenee kasvaessaan), mutta voi sitä onnenpäivää, kun saan laitettua hiukset ensimmäisen kerran kiinni! ♥

Tai kyllähän mä sain nämä jo saparoille ennen edellistä parturikäyntiä :D

  Tuntuu, että olen viimeisen vuoden hokenut tätä samaa, mutta päivä päivältä tarkoittanut sitä vain enemmän, joten kirjoitan sen tänne taas (enkä varmasti viimeistä kertaa): Pitäkää itsestänne ja rakkaistanne huolta! Pus ♥

Viime viikonloppu menikin juhlahumussa. Olipa ihana nähdä kaikkia rakkaita!