Syövän jälkeen

Aika kultaa muistot...niin sanotaan. Havahduin vähän aika sitten, että tosiaan sytostaattihoidon päättymisestä on jo vuosi aikaa. Tavallaan aika on mennyt nopeasti ja tavallaan ei. Joka tapauksessa jo nyt aika on tehnyt tehtävänsä. Kun katson vuoden takaisiin tunnelmiin, mun on vaikea muistaa mitä silloin kävin läpi. Nyt kun mietin sytostaattihoidon aikaista aikaa, näen kuin ulkopuolisen silmin kaljun tytön sohvan nurkassa käpertyneenä keltaiseen peittoon, tai raahautuneena nurmikolle makaamaan haukkaamaan raitista ilmaa. Voin vain kuvitella kuinka paha olo hänellä on ja millaista on, kun mikään ei maistu tutulta...kun edes vesi ei maistu vedeltä. Sädehoitojaksoa miettiessä näen pimeään ja sateiseen pihaamme kääntyvät taksin valot. Taksissa kuskin lisäksi istuvat papparaiset, jotka ääneen miettivät, mitä niin nuori likka tekee heidän kanssaan samassa taksissa. Näen tuon likan silmiin pyrkivät kyyneleet ja tiedän, että hän olisi sillä hetkellä miljoona kertaa enemmin muualla muiden ikäistensä seurassa.

Mä en enää oikeastaan muista millaista elämä oli ennen syöpään sairastumista, millaista oli, kun huoli tulevasta ei painanut alitajunnassa. Mä toivon kuitenkin, että osasin silloin olla kiitollinen noista vuosista. On tosiaan hullua, että akuutin hoitojakson päättymisestä tulee pian vuosi kuluneeksi. Melkein vuosi sitten palasin töihin ja kevään totuttelin uuteen arkirytmiin, kesän pudottelin menemään pää kolmentana jalkana pakoillen arkea, jonka syksy löi vasten kasvoja. Tämä syksy onkin ollut yllättävän raskas kulkea. Luulin, että kun kaipaamani tavallinen arki palaisi elämääni, kaikki muukin loksahtaisi pakoilleen kuin itsestään ja elämä jatkuisi siitä mihin se aikanaan jäi. Mutta nyt kantapään kautta ymmärrän, että mulla onkin vielä tätä matkaa edessä ja töitä tehtävänä.

Yksi merkittävä asia on ollut huono fyysinen kunto ja sitä kautta oma jaksaminen. Vaikka en ole koskaan ollut mikään salipirkko, niin uudelleen nollasta aloittaminen on tuntunut haastavalta. Salireppu on lentänyt eräänkin kerran eteisen nurkkaan, kun olen turhautuneena palannut salilta kotia. Vaikka en myöskään ole ennen ollut mikään pikkuruinen, ei ”normaalipainossa” pysyminen ole tuottanut mulle juuri mitään ongelmia, mutta enää eivät samat asiat riitä. Pitäisi pystyä enempään. Niinpä päädyin nyt kokeilemaan personal traineriä, joka alkaa ensi viikolla. Asetettiin mulle nyt alkuun maltilliset tavoitteet, eli lähetään kohottamaan syöpähoitojen romuttamaa peruskuntoa. Lisäksi liikunnan ja ravinnon kautta lähetään hakemaan vähän vielä lisää iloa elämään. Pieniä suuria juttuja siis.

Mä olisin jo valmis palaamaan sinne paljon puhumaani tavalliseen arkeen, jonne luulinkin pomppaavani heti hoitojen jälkeen, mutta nyt oon pikkuhiljaa alkanut ymmärtämään, että mun on vielä maltettava ja antaa niin kropan kuin mielenkin toipua rauhassa. Kuitenkin aikamoisen myllyn läpi tuli viime vuonna mentyä. Seuraavana askeleena tän liikunta & ruokavalio -setin lisäksi aion pitää taas enemmän yhteyttä ystäviini. He ovat jääneet viime aikoina ihan liian vähälle huomiolle.

Tapasin viime viikolla taas kirurgin ja seuraavaa leikkausta on suunniteltu ensi keväälle. Siitä toivottavasti alkaisi sitten tämän matkan viimeinen etappi. Ehkä uskallan jo kirjoittaa tähän varovaisen pienen ajatuksen siitä, että ehkä vielä jonain päivänä tulee se hetki, kun tämä kaikki on vain muisto yhtenä vaiheena elämässäni. Sitä kohti mä ainakin olen nyt matkalla ♥.

Laitetaas vielä kuva hiuksista piristykseksi tänne. Kiharaa pukkaa edelleen :D

Lisäys: Luin edellisen kirjoitukseni ja silloin odotin tuloksia luustokuvauksesta ja sydämen gammakuvauksesta. Luustokuvauksesta sain puhtaat paperit, eli ei mitään kaukometastointiin viittaavaa, jeij! Sydämen pumppausteho ei ollut vieläkään palautunut, joten sydämen vajaatoiminnan osalta jäin vielä seurantaan. Mutta pääasia, että sekin asia kuitenkin on edelleen seurannassa ja vielä kahdella eri poliklinikalla.  Välillä on hurjaa ajatella näiden hoitojen mittasuhteita...millaista kaikenlaista ylimääräistä nämä hoidot ovat aiheuttaneet ja aiheuttavat edelleen, mutta silti luultavammin niistä jokainen on ollut tarpeellinen ja perusteltu. Sekin, että jokin lääke aiheuttaa sydämen vajaatoimintaa, mutta se katsotaan näissä mittapuuhissa kuitenkin pienemmäksi pahaksi. Huh huh, mut nyt mä keskityn vaan ihan siihen kunnon kohottamiseen, ystävien tapaamiseen ja niihin häihin ♥.  Ihanaa viikonloppua!