Hulluuden highway

Suljet silmäsi ja hengität,

kyllä kaikesta sä vielä selviät,

joku voimas vei, vaik sä huusit ei

tää on hulluuden highway

avaat silmäsi ja hengität

ehkä huomenna sä ymmärrät

vielä elossa oot!

Haloo Helsinki – Hulluuden highway

Siinäpä aika osuvasti muutamaan lauseeseen tiivistettynä viime aikojen fiilikset.

Mulla oli tänään sydämen pumpputoiminnan gammakuvaus ja pitkästä aikaa aikaa pyöritellä omia ajatuksia. En olekaan tajunnut kuinka taitavasti olen niitä taas vältellyt, mutta siinä kameran alla maatessa oli hyvä pohtia viimeisen vuoden menoa. Toden totta siitä on aikalailla tasan vuosi, kun löysin kyhmyn toisesta rinnastani. Lisäksi kuten edellisessä postauksessa kerroin, syöpä tuli takaisin elämäämme ja toissaviikko päättyi suru-uutisiin. Syöpä näytti sen mihin se pahimmillaan pystyy ja elämä muistutti taas hauraudellaan. Huomista ei tosiaankaan ole luvattu meille kenellekään.

Palataan kuitenkin aluksi siihen gammakuvaan ja sitten niihin päässäni pyörineisiin ajatuksiin. Kirjoitan tätä siis tällä hetkellä meidän vierashuoneessa varmuuden vuoksi, koska sydämen gammakuvauksen takia säteilen tämän päivän. Käyn siis edelleen syöpiksellä kolmen viikon välein saamassa Herceptin-pistoksen, joka voi aiheuttaa sydämen vajaatoimintaa, joten siksi myös välillä sydämen pumppaustehot tarkistetaan. En muista ulkoa kuinka monta pistosta mulla on vielä jäljellä, mutta muistelisin joskus laskeneeni, että saisin viimeisen pistoksen elokuussa, eli kevät ja kesä menee vielä säännöllisesti syöpiksellä ravatessa. Tuossa gammakuvauksessa siis ensiksi otetaan verta, johon lisätään kuvausainetta. Sen jälkeen veri laitetaan kanyylin kautta takaisin ja kuvataan 3 x 10 minuutin pätkää, joten siinä oli puolisen tuntia aikaa pyöritellä näitä viime aikojen fiiliksiä.

Pääasiassa, ja etenkin ulkopuolelta katsottuna elämäni on pikkuhiljaa palautunut niille raiteille, joilta se viime toukokuussa sysättiin pois. Olen palannut harrastusteni pariin, jaksanut tavata enemmän ystäviäni sekä palannut työelämään. Edelleen on sama mies, perhe ja koti. Kuitenkin vaikka sanoisin, että suuret linjat ovatkin palautuneet omiin uomiinsa, mikään ei ole samanlaista kuin ennen sairastumista, vaan sairauteni heijastuu edelleen kaikille elämäni osa-alueille. Välillä se buustaa juoksemaan vielä viisi extra-minuuttia, välillä se kirvoittaa kyyneleet silmiin, koska en todellakaan olisi vielä halukas luopumaan kaikesta mitä mulla on. Vaikka syöpä pilasi mun suurimmat unelmat, mä uskon vakaasti, että jonain päivänä mulla on uusia unelmia, joita kohti mennä. Tällä hetkellä kuitenkin tuntuu, että elän vielä aika päivä kerrallaan, joskus jopa tunti kerrallaan, mutta kuitenkin eteenpäin koko ajan.

Tavallaan mulla on vahva luotto siihen, että edessä on vielä paljon iloisia ja onnellisia asioita, mutta toisaalta viime aikoina mielessäni on vahvistunut ajatus, ettei tässä ollut vielä kaikki... Että jotain takapakkia olisi vielä tulossa, mutta ehkä se kuuluu tähän. Kun kerran on vedetty suorilta jaloin matto alta ilman minkäänlaista varoitusta, on ehkä hippuisen vaikeampi luottaa siihen, että elämä kantaa. Vaikka kantaahan se... tai ainakin siihen asti, kun ei enää kanna. Enpä murehtimalla saa varmastikaan yhtään elinpäivää lisää, joten täytyy vain yrittää luottaa. Ja jos jotain joskus tulee niin sitten tulee, mutta etukäteen en haluaisi noilla ajatuksilla turhaan päätäni vaivata.

Tuo on kyllä ehkä helpommin sanottu kuin tehty...kuten sanoin, elämäni on pikkuhiljaa palautumassa raiteilleen, mutta sairastuminen on vaikuttanut ja vaikuttaa ihan kaikkeen. Se vaikuttaa päätöksiin, siihen mitä teen ja en tee, ajatuksiin, suunnitelmiin, ihan kaikkeen. Välillä, kun kuuntelen ystäväni, en voi olla ajattelematta kuinka onnekkaita he ovat, kun heillä on ihan tavalliset kolmeakymppiä lähestyvän ihmisen murheet ja mietinnät. Tai jos joku vastaa kuulumisia kysyessä, että ”ihan tavallista perus arkea”, mun tekisi mieli mennä ravistelemaan, että tajuutko miten mahtavaa se on! Ja tiedän kyllä, ettei ihmisten kokemuksia voi verrata keskenään, sillä jokaisella meillä on omat polkumme omine haasteineen, iloineen ja murheineen, eikä niitä sovi peilata toisten elämään. Jollain on asiat aina paremmin tai huonommin, riippuen kumpaan suuntaan katsoo. Pitää vain yrittää muistaa olla kiitollinen kaikista niistä hyvistä asioista, vaikka aina ei tuntuisikaan siltä, että se riittää. Monesti olen itseänikin muistuttanut, ettei tälläkään hetkellä moni asia ole itsestään selvää, vaan tässäkin hetkessä on lukuisia asioita, joita jäisin kaipaamaan, jos menettäisin ne.

Mä olen täällä useamminkin kirjoitellut omista kiitollisuuden kohteista ja aion jatkaa sitä edelleen. Sairaudesta huolimatta mulla on mun elämässä muutama ihan superihana ystävä, ei montaa, mutta jokainen laadultaan niin priimaa, ettei enemmästä väliä. Mulla on ihan mieletön puoliso, jonka seurassa mulla on turvallinen olo. Mä en ole varma ollaanko me loppuun asti yhdessä, mutta ainakin tähän asti jokainen vuosi ja päivä on ollut edellistään parempi. Me ollaan hyvä tiimi myös näinä haastavimpina aikoinakin. Mulla on rakastava perhe, jotka saa mut nauramaan omanlaisellaan huumorillaan, ja joiden luokse tiedän voivani mennä myös heikkona. Mulla on sukulaisia, jotka välittävät ja osoittavat tukensa vaikka ovatkin kauempana. Mä olen löytänyt pari hyvää harrastusta, joita voin toteuttaa oman jaksamisen ja innostumisen mukaan. Mulla on työ, minne on kiva lähteä aamuisin ja mulla on koti, jonne palata.

Siinäpä oikeastaan ne gammakuvauksen aikana pyörineet ajatukset. Ensi viikolla mulla on taas syöpälääkärin vastaanotto. Olen tehnyt listaa kysyttävistä asioista ja vaivoista, jotka ovat mietityttäneet. Tuo lista on jo aika pitkä, joten palaan siihen myöhemmin. Nyt petaan meidän vierassängyn itselleni ja vietän ensi yön ensimmäistä kertaa vierashuoneessamme. Tietenkin säteilevänä.

Syöpä.

Syöpä on paska sairaus. Muistan, kuinka edellistä postausta kirjoittaessani tunsin, kuinka syöpä oli jäämässä elämässämme koko ajan enemmän taka-alalle tehden tilaa ihan tavalliselle arjelle. Mikään ei viitannut siihen, etteikö syöpä olisi pikkuhiljaa poistumassa päivittäisestä elämästämme kokonaan. Kuitenkin, koska syöpä on inhottava-salakavala-arvaamaton-paska sairaus, se palasi takaisin elämäämme liian pian. Vaikka osuma ei tällä kertaa osunut omalle kohdalle, se tuli liian lähelle. Näyttäen itsestään sen kauheimman puolen, kun toivo yllättäen katoaa usean hyvän vuoden, lukuisten taisteluiden, erävoittojen ja puhtaiden kontrollikäyntien jälkeen. Joskus syöpä on voittamaton, vaikka sen nujertamiseksi olisi valmis tekemään mitä tahansa. Joskus syöpä näyttää sen, mihin se pahimillaan pystyy.

Jos olisin voimakkaampi ihminen, olisin valmis tuntemaan tällä hetkellä syöpää kohtaa suunnatonta vihaa. Heittäisin sitä kaikilla tavaroilla, jotka osuisivat eteeni ja huutaisin niin kovaa kuin ääntä lähtisi. Mä olen yksinkertaisesti kyllästynyt seuraamaan vierestä, kuinka tuo paska sairaus satuttaa mulle rakkaita ihmisiä, kuinka se pakottaa heidät hyväksymään läheisen sairastumisen ja opettelemaan elämään pelon ja epävarmuuden kanssa. Puolisoni puki hiljattain sanoiksi ne lohduttomat epätoivon ajatukset, joita kukaan ei haluaisi tuntea: Milloin on hyvien uutisten aika, tuleeko niitä enää koskaan?

Mä en enää muista millaista elämä oli ilman syöpää. Millaista oli silloin, kun arjen tavalliset vastoinkäymiset olivat elämän suurimpia kynnyksiä? Millaista oli, kun kesälomasuunnitelmia tehdessä takaraivossa ei kytenyt pelko siitä, ettei suunnitelmat ehkä koskaan toteudukaan? Millaista oli elämä ilman takaraivossa jyskyttävää epävarmuutta? Ehkä syöpä on vaikuttanut elämääni enemmän kuin olen valmis vielä myöntämään itselleni.

Kaikesta huolimatta olen tänäänkin kiitollinen useista asioista. En luultavammin reagoisi syöpään sairautena samalla tavalla, jos mulla ei olisi mitään menetettävää, ei yhtään ihmistä kenestä välittää, ei yhtään asiaa, josta tykkäisin. Mutta mulla on, joten siksi syövästä on vaikea tykätä.

Olen miettinyt tämän viikon julkaisenko tätä tekstiä ollenkaan vai jätänkö sen vain itselleni muutaman muun julkaisemattoman kirjoituksen joukkoon. Onko ok myöntää, että välillä syöpä saa mut tuntemaan vihaa ja epätoivon hetkiä? Onko tämä vain turhaa kitinää, kun ei osaa tarpeeksi arvostaa niitä asioita, joita on ollut ja on? En tiedä, mutta tässä tämä teksti kuitenkin nyt on...juurikaan kaunistelematta. Joka tapauksessa tästäkin taas jatketaan eteenpäin.

Muita kuulumisia voin kirjoitella enemmän myöhemmin, elämässä kuitenkin on tälläkin hetkellä moni asia hyvin ♥.