Hulluuden highway

Suljet silmäsi ja hengität,

kyllä kaikesta sä vielä selviät,

joku voimas vei, vaik sä huusit ei

tää on hulluuden highway

avaat silmäsi ja hengität

ehkä huomenna sä ymmärrät

vielä elossa oot!

Haloo Helsinki – Hulluuden highway

Siinäpä aika osuvasti muutamaan lauseeseen tiivistettynä viime aikojen fiilikset.

Mulla oli tänään sydämen pumpputoiminnan gammakuvaus ja pitkästä aikaa aikaa pyöritellä omia ajatuksia. En olekaan tajunnut kuinka taitavasti olen niitä taas vältellyt, mutta siinä kameran alla maatessa oli hyvä pohtia viimeisen vuoden menoa. Toden totta siitä on aikalailla tasan vuosi, kun löysin kyhmyn toisesta rinnastani. Lisäksi kuten edellisessä postauksessa kerroin, syöpä tuli takaisin elämäämme ja toissaviikko päättyi suru-uutisiin. Syöpä näytti sen mihin se pahimmillaan pystyy ja elämä muistutti taas hauraudellaan. Huomista ei tosiaankaan ole luvattu meille kenellekään.

Palataan kuitenkin aluksi siihen gammakuvaan ja sitten niihin päässäni pyörineisiin ajatuksiin. Kirjoitan tätä siis tällä hetkellä meidän vierashuoneessa varmuuden vuoksi, koska sydämen gammakuvauksen takia säteilen tämän päivän. Käyn siis edelleen syöpiksellä kolmen viikon välein saamassa Herceptin-pistoksen, joka voi aiheuttaa sydämen vajaatoimintaa, joten siksi myös välillä sydämen pumppaustehot tarkistetaan. En muista ulkoa kuinka monta pistosta mulla on vielä jäljellä, mutta muistelisin joskus laskeneeni, että saisin viimeisen pistoksen elokuussa, eli kevät ja kesä menee vielä säännöllisesti syöpiksellä ravatessa. Tuossa gammakuvauksessa siis ensiksi otetaan verta, johon lisätään kuvausainetta. Sen jälkeen veri laitetaan kanyylin kautta takaisin ja kuvataan 3 x 10 minuutin pätkää, joten siinä oli puolisen tuntia aikaa pyöritellä näitä viime aikojen fiiliksiä.

Pääasiassa, ja etenkin ulkopuolelta katsottuna elämäni on pikkuhiljaa palautunut niille raiteille, joilta se viime toukokuussa sysättiin pois. Olen palannut harrastusteni pariin, jaksanut tavata enemmän ystäviäni sekä palannut työelämään. Edelleen on sama mies, perhe ja koti. Kuitenkin vaikka sanoisin, että suuret linjat ovatkin palautuneet omiin uomiinsa, mikään ei ole samanlaista kuin ennen sairastumista, vaan sairauteni heijastuu edelleen kaikille elämäni osa-alueille. Välillä se buustaa juoksemaan vielä viisi extra-minuuttia, välillä se kirvoittaa kyyneleet silmiin, koska en todellakaan olisi vielä halukas luopumaan kaikesta mitä mulla on. Vaikka syöpä pilasi mun suurimmat unelmat, mä uskon vakaasti, että jonain päivänä mulla on uusia unelmia, joita kohti mennä. Tällä hetkellä kuitenkin tuntuu, että elän vielä aika päivä kerrallaan, joskus jopa tunti kerrallaan, mutta kuitenkin eteenpäin koko ajan.

Tavallaan mulla on vahva luotto siihen, että edessä on vielä paljon iloisia ja onnellisia asioita, mutta toisaalta viime aikoina mielessäni on vahvistunut ajatus, ettei tässä ollut vielä kaikki... Että jotain takapakkia olisi vielä tulossa, mutta ehkä se kuuluu tähän. Kun kerran on vedetty suorilta jaloin matto alta ilman minkäänlaista varoitusta, on ehkä hippuisen vaikeampi luottaa siihen, että elämä kantaa. Vaikka kantaahan se... tai ainakin siihen asti, kun ei enää kanna. Enpä murehtimalla saa varmastikaan yhtään elinpäivää lisää, joten täytyy vain yrittää luottaa. Ja jos jotain joskus tulee niin sitten tulee, mutta etukäteen en haluaisi noilla ajatuksilla turhaan päätäni vaivata.

Tuo on kyllä ehkä helpommin sanottu kuin tehty...kuten sanoin, elämäni on pikkuhiljaa palautumassa raiteilleen, mutta sairastuminen on vaikuttanut ja vaikuttaa ihan kaikkeen. Se vaikuttaa päätöksiin, siihen mitä teen ja en tee, ajatuksiin, suunnitelmiin, ihan kaikkeen. Välillä, kun kuuntelen ystäväni, en voi olla ajattelematta kuinka onnekkaita he ovat, kun heillä on ihan tavalliset kolmeakymppiä lähestyvän ihmisen murheet ja mietinnät. Tai jos joku vastaa kuulumisia kysyessä, että ”ihan tavallista perus arkea”, mun tekisi mieli mennä ravistelemaan, että tajuutko miten mahtavaa se on! Ja tiedän kyllä, ettei ihmisten kokemuksia voi verrata keskenään, sillä jokaisella meillä on omat polkumme omine haasteineen, iloineen ja murheineen, eikä niitä sovi peilata toisten elämään. Jollain on asiat aina paremmin tai huonommin, riippuen kumpaan suuntaan katsoo. Pitää vain yrittää muistaa olla kiitollinen kaikista niistä hyvistä asioista, vaikka aina ei tuntuisikaan siltä, että se riittää. Monesti olen itseänikin muistuttanut, ettei tälläkään hetkellä moni asia ole itsestään selvää, vaan tässäkin hetkessä on lukuisia asioita, joita jäisin kaipaamaan, jos menettäisin ne.

Mä olen täällä useamminkin kirjoitellut omista kiitollisuuden kohteista ja aion jatkaa sitä edelleen. Sairaudesta huolimatta mulla on mun elämässä muutama ihan superihana ystävä, ei montaa, mutta jokainen laadultaan niin priimaa, ettei enemmästä väliä. Mulla on ihan mieletön puoliso, jonka seurassa mulla on turvallinen olo. Mä en ole varma ollaanko me loppuun asti yhdessä, mutta ainakin tähän asti jokainen vuosi ja päivä on ollut edellistään parempi. Me ollaan hyvä tiimi myös näinä haastavimpina aikoinakin. Mulla on rakastava perhe, jotka saa mut nauramaan omanlaisellaan huumorillaan, ja joiden luokse tiedän voivani mennä myös heikkona. Mulla on sukulaisia, jotka välittävät ja osoittavat tukensa vaikka ovatkin kauempana. Mä olen löytänyt pari hyvää harrastusta, joita voin toteuttaa oman jaksamisen ja innostumisen mukaan. Mulla on työ, minne on kiva lähteä aamuisin ja mulla on koti, jonne palata.

Siinäpä oikeastaan ne gammakuvauksen aikana pyörineet ajatukset. Ensi viikolla mulla on taas syöpälääkärin vastaanotto. Olen tehnyt listaa kysyttävistä asioista ja vaivoista, jotka ovat mietityttäneet. Tuo lista on jo aika pitkä, joten palaan siihen myöhemmin. Nyt petaan meidän vierassängyn itselleni ja vietän ensi yön ensimmäistä kertaa vierashuoneessamme. Tietenkin säteilevänä.