Syöpä.

Syöpä on paska sairaus. Muistan, kuinka edellistä postausta kirjoittaessani tunsin, kuinka syöpä oli jäämässä elämässämme koko ajan enemmän taka-alalle tehden tilaa ihan tavalliselle arjelle. Mikään ei viitannut siihen, etteikö syöpä olisi pikkuhiljaa poistumassa päivittäisestä elämästämme kokonaan. Kuitenkin, koska syöpä on inhottava-salakavala-arvaamaton-paska sairaus, se palasi takaisin elämäämme liian pian. Vaikka osuma ei tällä kertaa osunut omalle kohdalle, se tuli liian lähelle. Näyttäen itsestään sen kauheimman puolen, kun toivo yllättäen katoaa usean hyvän vuoden, lukuisten taisteluiden, erävoittojen ja puhtaiden kontrollikäyntien jälkeen. Joskus syöpä on voittamaton, vaikka sen nujertamiseksi olisi valmis tekemään mitä tahansa. Joskus syöpä näyttää sen, mihin se pahimillaan pystyy.

Jos olisin voimakkaampi ihminen, olisin valmis tuntemaan tällä hetkellä syöpää kohtaa suunnatonta vihaa. Heittäisin sitä kaikilla tavaroilla, jotka osuisivat eteeni ja huutaisin niin kovaa kuin ääntä lähtisi. Mä olen yksinkertaisesti kyllästynyt seuraamaan vierestä, kuinka tuo paska sairaus satuttaa mulle rakkaita ihmisiä, kuinka se pakottaa heidät hyväksymään läheisen sairastumisen ja opettelemaan elämään pelon ja epävarmuuden kanssa. Puolisoni puki hiljattain sanoiksi ne lohduttomat epätoivon ajatukset, joita kukaan ei haluaisi tuntea: Milloin on hyvien uutisten aika, tuleeko niitä enää koskaan?

Mä en enää muista millaista elämä oli ilman syöpää. Millaista oli silloin, kun arjen tavalliset vastoinkäymiset olivat elämän suurimpia kynnyksiä? Millaista oli, kun kesälomasuunnitelmia tehdessä takaraivossa ei kytenyt pelko siitä, ettei suunnitelmat ehkä koskaan toteudukaan? Millaista oli elämä ilman takaraivossa jyskyttävää epävarmuutta? Ehkä syöpä on vaikuttanut elämääni enemmän kuin olen valmis vielä myöntämään itselleni.

Kaikesta huolimatta olen tänäänkin kiitollinen useista asioista. En luultavammin reagoisi syöpään sairautena samalla tavalla, jos mulla ei olisi mitään menetettävää, ei yhtään ihmistä kenestä välittää, ei yhtään asiaa, josta tykkäisin. Mutta mulla on, joten siksi syövästä on vaikea tykätä.

Olen miettinyt tämän viikon julkaisenko tätä tekstiä ollenkaan vai jätänkö sen vain itselleni muutaman muun julkaisemattoman kirjoituksen joukkoon. Onko ok myöntää, että välillä syöpä saa mut tuntemaan vihaa ja epätoivon hetkiä? Onko tämä vain turhaa kitinää, kun ei osaa tarpeeksi arvostaa niitä asioita, joita on ollut ja on? En tiedä, mutta tässä tämä teksti kuitenkin nyt on...juurikaan kaunistelematta. Joka tapauksessa tästäkin taas jatketaan eteenpäin.

Muita kuulumisia voin kirjoitella enemmän myöhemmin, elämässä kuitenkin on tälläkin hetkellä moni asia hyvin ♥.