Vuosipäivä

Tänään tulee tasan vuosi siitä, kun sain kuulla sairastumisestani. Muistan edelleen selkeästi kuinka kotoa lähtiessäni mietin, että saatan sulkea ulko-ovemme nyt viimeistä kertaa terveenä ihmisenä. Ja toden totta lääkäristä kotiin palatessani kaikki oli muuttunut. Elämästäni oli tullut pelottavampaa ja epävarmempaa kuin koskaan aiemmin. Suhtauduin kuitenkin sairastumiseeni pääosin järjellä ja etsin valtavasti tietoa sairaudestani sekä mahdollisista tulevista hoidoista. Päätin jo hyvin alussa, etten aio salata sairastumistani ja muistankin sen helpotuksen tunteen, kun olin vihdoin pystynyt kertomaan kaikille, joille halusin kertoa itse. Osa tiesi koepaloista ja tutkimuksista, osalle sairastumiseni tuli täysin yllätyksenä, mutta aina jollekkin kertoessani, palasin myös itse sairastumisen käsittelyssä lähtöruutuun. Vasta saatuani kerrottua läheisilleni pystyin aloittamaan valmistautumisen tulevaan...vaikka todellisuudessahan en tiennyt yhtään, mitä edessäni tulisi olemaan.

Sairastumistani ja eri hoitomuotoja yritin käsitellä mahdollisimman pieninä paloina, etten olisi ahdistunut ajatusteni alle. Ymmärsin, etten turhalla murehtimisella ja ajatusten pyörittämisellä saisi itselleni yhtään elinvuotta lisää, joten yritin nähdä ympärilläni ne asiat, jotka olivat hyvin ja toivat lohtua. Toisaalta annoin myös elämäni pysähtyä ja uskalsin keskittyä pelkästään hoidoista selviytymiseen päivä tai joskus jopa minuutti kerrallaan. Kuukaudet kuluivat ja vuodenajat vaihtuivat, vaikka oma elämäni oli pysähdyksissä.

Pikkuhiljaa kuitenkin akuuttien hoitojen jälkeen elämääni palasi usko ja luotto tulevaan. Ehkä tästäkin selvitään. En vielä tänä päivänäkään ole pystynyt ymmärtämään millaisen matkan olen viimeisen vuoden aikana kulkenut, mutta olen hyväksynyt sen, etten tule sitä ehkä koskaan ymmärtämäänkään. Voin vain olla loputtoman kiitollinen hoitohenkilökunnalle, joiden käsiin sain jättää hoidoistani huolehtimisen sekä perheelleni ja ystävilleni, jotka kulkivat rinnallani koko matkan. Ilman heitä minulla ei luultavammin olisi ollut voimia kohdata yksin kaikkia ajatuksiani, tuntemuksia ja jatkuvalta tuntunutta ravaamista sairaalassa.

Tänään mulla onkin taas aika sairaalaan, mutta nyt ovista kulkee hyvin erilainen ihminen kuin vuosi sitten. Sairaala ja etenkin syöpiksen väki on tullut viimeisen vuoden aikana tutuiksi. Muistan, kun ensimmäisillä kerroilla tarvitsin vielä sairaalassa karttaa, että löysin oikeisiin paikkoihin ja silti saatoin olla hukassa. Silloin yksi sairaanhoitaja sanoikin, että on positiivinen asia, ettei sairaala ole ennestään tuttu. Tänä päivänä kuitenkin kuljen siellä kuin vanha tekijä ja syöpiksen portaat on tullut kivuttua eräänkin kerran ylös ja alas. Huomattavaa kuitenkin on, että joka kerta syöpiksellä käydessäni nuo portaat tuntuvat kerta kerran jälkeen vähemmän raskailta. Silti noihin portaisiin mahtuu käsittämättömän paljon jo nyt erilaisia tunteita, olotiloja ja muistoja joko yksin tai seuralaisen kanssa.

Nyt olen kääntänyt elämässäni uuden sivun, jossa en ole enää potilas enkä edes toipilas. Ymmärrän, että elämä voi romahtaa miltä osalta tahansa milloin vain, mutta ei täydellisen onnellista elämää kukaan mulle koskaan luvannutkaan. Elämässä tapahtuu paskoja asioita, joiden kanssa on vain pystyttävä elämään. Joskus asioiden hyväksyminen on vaikeampaa, kun taas joskus voi jälkikäteen todeta, että näinhän sen piti mennäkin. Itse en tiedä miten tämä tarina päättyy ja ehkä hyvä niin. Nyt elän sen tiedon kanssa mitä mulla on, ja jos jokin muuttuu niin sitten muuttuu, mutta murehtimalla ja piruja maalailemalla en varmastikaan saavuta sitä, mitä kohti nyt matkaan.

”Ole onnellinen ilman syytä, kuten lapsi. Jos olet onnellinen tietystä syystä, olet ongelmissa, koska tuo syy voidaan ottaa sinulta pois”. – Deepak Chopra