3. vuosikontrolli

Julkaisuväli se vain kasvaa täällä jatkuvasti. Olen kyllä kirjoittanut tässä välissä muutaman postauksen, mutta itsekriittisyys on noussut niin korkeaksi, ettei rohkeus olekaan enää riittänyt julkaisemaan tekstejä ja ajatuksia samalla lailla kuin aiemmin. Ehkä taustalla on jonkinlainen häpeä siitä, ettei elämä palautunutkaan takaisin raiteilleen niihin uomiin, joista se aikanaan sysättiin pois ja toisaalta taas elämään on palautunut paljon muita asioita, eikä se enää niinkään pyöri sairauden ja hoitojen ympärillä.

Mulla oli tänään kolmas vuosikontrolli. Joo kyllä, KOLMAS! Tavallaan aika on mennyt nopeaan ja kaikki tuntuu tosi kaukaiselta ja etäältä, ja toisaalta taas tuntuu siltä, ettei tämä olisi koskaan edes loppunutkaan. Tämä syksy on täältä syöpänäkökulmasta katsottuna ollut taas aika raskasta aikaa, kun huoli omasta terveydestä ja jaksamisesta on estoyrityksistä huolimatta päässyt kurkkimaan ja luikertelemaan omaan arkeen. Ehkä ne on juuri nuo kaikki tutkimukset, jotka saavat aina mieleen kaiken menneen ja epävarmuuden siitä, ettei elämän kulkuun voikaan oikein loppupeleissä luottaa. Vaikka just sen takiahan pitäisikin elää, mennä ja tehdä, eikä jäädä kotiin neljän seinän sisään murehtimaan tapahtunutta ja tulevaa. Helppohan se on toisaalta sanoa, mutta vaikeampi toteuttaa, kun sisällä kasvava pelko ja huoli meinaa ottaa vallan.

Vuosikontrolleissa mun rytmi on joka toinen vuosi ulta+mammografia ja joka toinen taas magneettikuvaus säderasituksen minimoimiseksi. Nyt oli siis magneettikuvauksen vuoro ja ilokseni sain kuulla, ettei kuvissa ollut mitään normaalista poikkeavaa ja hoitoja jatketaan tuttuun tapaan. Toki edellisellä kerralla lääkäri lupaili, että voitaisiin tässä vaiheessa jo lopettaa Procren Depot -lääkitys, mutta nyt pohdittiin sen jatkoa. Lääkäri suositteli, että ikävistä sivuoireista huolimatta jatkaisin lääkitystä vielä ainakin vuoden verran. Jatkamisella olisi todennäköisesti hoitovasteen kannalta oleellinen vaikutus ja toisaalta lääkkeen lopettaminen ei välttämättä edes poistaisi sivuoireita (hikoilu- ja punasteluaaltoja), koska Tamofen-lääkitys kuitenkin jatkuisi. Ajattelin, että vuosi sinne tai tänne ja neljä pistosta lisää (3kk:n välein) ei olisi mikään maailman loppu tässä tilanteessa. Sain myös nyt lähetteen lymfaterapeutille, josko saataisiin tämä turvotus kuriin, mutta siitä joskus muulloin enemmän.

Kuten jo sanoin, tämä syksy on mennyt vähän ehkä liikaakin tätä sairastumisen jälkipyykkiä pestessä. Musta on tuntunut jo pidempään, että joudun tällä hetkellä tekemään töitä itseni kanssa, ettei syöpä alkaisi hallitsemaan tämänhetkistä elämää. Yritän huolehtia, ettei sairastaminen tekisi musta vielä katkerampaa. Että jaksaisin uskoa siihen, että edessä on kaikesta huolimatta paljon hyvää, ja ettei joka ikinen kolotus tai möykky toisi pelkoa uusiutumisesta. Yritän muistaa aina, että loppujen lopuksi mä olen muiden ikäisteni kanssa ihan samalla viivalla ja että muiden murheet voivat ihan oikeasti olla heille isoja, vaikka he ovatkin perusterveitä. Haluaisin osata olla hyvä ystävä, puoliso ja perheenjäsen kaikesta huolimatta. Että olisin ihan oikeasti ja aidosti onnellinen niistä hyvistä asioista, jotka omaan ja muiden elämään kuuluvat.

Ehkä mä pelkään, että tämä sairastaminen muuttaa mua liikaa persoonana ja ihmisenä, enkä aina tunnista tai hyväksy ajatuksia, joita aivoni päähäni tuottaa. Taustalla on myös tavallaan pelko siitä, että entä jos jonain päivänä en enää jaksaisikaan käydä tätä taistelua pääni sisällä. Jäisinkö silloin yksin katkeroituneena vai huomaisiko silloin joku, kuinka uupunut on siitä, kun on yrittänyt olla liian kauan vahva. Löytyisikö silloin se olkapää, johon nojata ja korvat, jotka kuulevat, lupa olla heikko ja kerätä voimia. Oikeastaan toivon ihan jokaiselle meille täällä, että jos omat voimat loppuvat, joku ottaisi silloin kopin ja pehmentäisi kolausta ♥️.

Tällaisin pohdinnoin siis tällä kertaa. Seuraava osa korjausleikkaussarjaa onkin taas jo parin viikon kuluttua. Ehkä palaan tänne jo piakkoinkin niissä tunnelmissa. Nyt alan pakkaamaan Lontoon reissua varten. Enpä tiedä parempaa tapaa juhlistaa puhdasta vuosikontrollia kuin pieni maiseman vaihto ja taas yhden unelman toteuttaminen! Ihania arjen pieniä iloja kaikille ♥️.

Korjausleikkauksen jälkeiset fiilikset

Edellinen leikkaus meni hyvin ja toipuminen lähti nopeasti käyntiin. Pääsin jo toisena päivänä sairaalasta kotiin, vaikka etukäteen oli puhetta jopa viikon sairaalassaolosta. Ensimmäiset kaksi viikkoa söin kipulääkkeitä lähes maksimiannosta, joten kipujakaan ei tullut. Parin viikon jälkeen pystyin jättämään lääkkeetkin oikeastaan kokonaan pois ja pääsin jopa vähän nauttimaankin pitkästä sairaslomasta. Toki monet asiat oli kiellettyjä koko sairasloman ajan, joten se rajoitti aika paljon sitä mitä pystyin tekemään.

Vaikka toivuin leikkauksesta fyysisesti hyvin, eikä mitään takapakkeja tullut missään vaiheessa, henkisesti leikkaus ja toipuminen oli kuitenkin yllättävän vaikeaa ja fiilikset heitteli sellaista vuoristorataa, etten perässä pysynyt. Olin jo päässyt ennen leikkausta hyvin sairastumisesta eteenpäin ja tottunut pikkuhiljaa ajatukseen etten ollut enää potilas tai edes toipilas, ja sitten yhtäkkiä taas olinkin.

Ehkä hieman yllättäenkin kaikki parin viime vuoden tapahtumat vierivät mieleeni ja kävin jotenkin uudelleen läpi kaiken tapahtuneen. Olen huomannut, että kun mieli alkaa tehdä tepposia, vetäydyn helposti omiin oloihin, ja kun sairasloma loppui, tein sen minkä näköjään parhaiten osaan eli täytin päivät töillä ja yksin puuhastelulla. Rästitöitä oli 1,5kk aikana kertynyt sopivasti ja loput illoista ja vapaapäivistä kului kotona terassiprojektin parissa, jottei olisi ollut enää aikaa pyöritellä päässä samaa ympyrää. Sairasloman aikana oli ollut liikaa aikaa ajatella ja ajatukset olivat niin solmussa, etten siksi ole pystynyt tännekään kirjoittamaan toipumisesta aiemmin.

Nyt kuitenkin mielikin on jo toipunut leikkauksesta ja se tyyppi, jonka parhaiten tunnen ja josta itsekin eniten tykkään, on taas astunut esiin pikkuhiljaa. Ainut, että ensi tiistaina on sitten taas edessä uusi leikkaus ja sairasloma. Onneksi kuitenkin paljon pienempi juttu ja lyhyempi sairaslomakin, joten täytyy vain muistaa luottaa siihen, että tulee mitä tulee, se menee ajallaan ohi, eli kärsivällisyyttä vain taas peliin. Onhan nyt onneksi hyvältä vaikuttava kesä ja ihan viimesen päälle kunnostetut terassit, joten mikäs sitä on sairaslomaa viettäessä. Sitten sairasloman jälkeen onkin pian kesäloma eli festareita ja reissuja tiedossa! 

Korjausleikkaus

Seuraava iso etappi tällä syöpämatkalla on taasen ihan kulman takana... Vaikka sainkin jo sairauden ja sen miettimisen pois tavallisesta päiväarjestani, on taas tuleva leikkaus saanut ajatukset hyrrämään ja olen miettinyt paljon viimeisen parin vuoden tapahtumia ja niiden seurauksia.

Viime kuun lopussa saimme viettää hääjuhlaamme ja tuo päivä oli kyllä niin täydellinen kuin vain olla voi ♥. Tiedän, että olisimme varmasti osanneet nauttia tuosta päivästä ilman sairastumistanikin, mutta väitän, että kaiken kokemamme jälkeen arvostimme jokaista sekuntia vielä hippuisen enemmän. Ymmärrämme molemmat, ettei todellakaan ollut itsestäänselvää, että saisimme jonain päivänä juhlia omia häitämme. Silloin kun sairastuin ja elämämme pyöri hoitojen ympärillä, en aina pystynyt luottamaan siihen, että edessä voisi olla vielä jotain todella hyvääkin. Vaikka syöpä ei olekaan tuonut elämääni mitään positiivista, se kuitenkin opetti sen, että elämä on nyt. Ei ”sitten eläkkeellä”, eikä välttämättä edes vuoden päästä. En silti tarkoita etteikö elämässä voisi tähdätä myös pitkäaikaisiin unelmiin.

Tästä pääsenkin tulevaan leikkaukseen. Leikkauksen piti olla jo aika pian häiden jälkeen, mutta leikkaukseen valmistavat pep-puhallukset aiheuttivat mulle niin pahan yskän, että anestesialääkäri kieltäytyi nukuttamasta. Näin ollen leikkaus siirtyi parilla viikolla. Niin tai ei mulla oikeasti mitään näyttöä ole tuosta, että yskä olisi johtunut nimenomaan noista puhalluksista, mutta ajoitus vain oli niin sopiva siihen. Hoitajan mukaan niiden kun ei pitäisi aiheuttaa yskää, mutta varuilta tiputettiin puolella puhallusten määrää tätä uutta leikkausaikaa varten. Nyt yskä onkin jo aika hyvin parantunut, eikä uudelleen aloitetut puhalluksetkaan ole sitä pahentaneet.

Koska tällä hetkellä näyttäisi siltä, että tulevalle leikkaukselle ei ole enää esteitä, ajatukset ovat taas palanneet sairastumiseen. Ihan viime päivinä olen paljon kerrannut mielessäni koko tätä polkua; tutkimusten alkua, diagnoosin jälkeisiä päiviä, kun jouduin kertomaan läheisilleni sairastumisestani, hetkiä, jolloin pelko ja suru olivat musertaa alleen, koko hoitopolkua, toipumista ja sitä kuinka kaiken koetun jälkeen olen edelleen tässä. Hymyileminen on taas helpompaa ja hiukset ovat jo kasvaneet sen verran, että peilistä katsoo takaisin tutut kasvot. Silti kaikki tapahtunut on jättänyt aika suuret jäljet minuun, ja joidenkin asioiden kohdalla olen vain joutunut hyväksymään sen, että asiat ovat nyt näin. Murehtimisen sijaan olen kuitenkin koko matkan yrittänyt keskittyä niihin asioihin, jotka ovat olleet hyvin, ja onnekseni noita asioita kuuluu elämääni todella paljon.

Nyt edessä on, jatkuvaa lääkitystä lukuunottamatta, alkamassa tämän hoitopolun viimeinen etappi. Uusia askeleita kohti tavallisempaa elämää. Koska tuleva leikkaus ei kuitenkaan ole mitenkään elintärkeä, (kuten edellinen leikkaus, jossa syöpäkasvain poistettiin), olen miettinyt paljon myös leikkauksen tarpeellisuutta. Tuleva leikkaus on paljon suurempi kuin edellinen, nukutusaika on pitkä, sairaslomakin 5-6 viikkoa ja koko projektiin kaikkine vaiheineen menee noin vuosi aikaa. Luotan kyllä suomalaiseen sairaanhoitoon, mutta en ole voinut välttyä ajatukselta, että entä jos jokin meneekin vikaan...täytyy myöntää, että tuleva leikkaus hieman jännittää. Toisaalta vaakakupin toisella puolella painaa ajatus siitä, kuinka paljon tällä on merkitystä myös henkisesti, ajatellen tulevaisuutta ja sitä kuinka paljon haluan jättää kaiken tämän elämässäni taakseni.

Peukut pystyyn, että kaikki menee hyvin ja pääsen pian aloittamaan toipumisen sekä jatkamaan matkaa kohti sitä kuuluisaa ”tavallista” elämää!

Onnellisuuspläjäys

En oikein tiedä mistä aloittaisin… niin paljon on tapahtunut edellisen postauksen jälkeen. Hetken jouduin taas olemaan ”sydän syrjällään”, kun jouduinkin yllättäen lisätutkimuksiin, mutta onneksi niistä ei löytynyt mitään syöpään viittaavaa. Hyvä muistutus taas siitä, että elämä voi heittää päälaelleen milloin vain.

Viime ajat olen saanut elää oikein kunnon rakkauskuplassa. Vaikka olemme olleet jo puoli vuotta naimisissa, juhlitaan häitä vasta kuukauden päästä ja ai että olen nauttinut häävalmisteluista. Tiedän, että itse juhlat ovat ohi 12 tunnissa, joten olen päättänyt ottaa kaiken ilon irti myös näistä valmisteluista. Lisäksi jokin aikaa sitten parisuhteemme täytti 10 vuotta, jota olimme juhlimassa viikonlopun ajan kylpylähotellissa. Olipa rentouttavaa kerrankin jättää arjen askareet taka-alalle ja keskittyä vain yhteiseen aikaan.

Tämä rakkauskupla ei ole yltänyt pelkästään vain parisuhteeseeni, vaan olen myös personal trainerini avulla löytänyt jälleen liikunnan ilon! Aika rapakunnossa olen edelleen hoitojen jäljiltä, mutta enää ei treenireppu lennä turhautumisen takia salilta kotiin tullessa, vaan jää innolla odottamaan seuraavaa kertaa. Paljon jouduin tekemään töitä niin henkisesti kuin fyysisestikin, mutta nyt olen varma siitä, että se kannatti. Tästä on hyvä jatkaa.

Eikä se rakkauskupla jää näihinkään… vaan huh huh. Meinaa olla vaikea löytää oikeita sanoja, mutta yritän kuitenkin. Viime perjantaina mut siis kaapattiin töistä viettämään omia polttareitani ja ai että: kolme  päivää lempparinaisten seurassa, posket hellänä nauramisesta ja onnenkyyneleet silmäkulmissa. Edelleen nousee väkisin hymy kasvoille, kun vain ajattelenkin millaisten ihmisten kanssa saan tätä matkaa kulkea. Pisimmät ystävyyssuhteeni ovat kestäneet yli 25 vuotta ja tuoreimmatkin jo lähes 10 vuotta. Tiedän, ettei ole sellaisia sanoja, joilla voisin osoittaa kiitollisuutta näitä ihmisiä kohtaan. Toivottavasti kuitenkin tiedätte sen!

Koska tämä blogi on kertonut pääosin sairastumisestani, uskallan nyt täällä katsoa tätä myös ”syöpänäkökulmasta”. Sairastuminen toi aikanaan elämääni ihan älyttömästi mukanaan myös pelkoa. Aluksi totta kai pelkäsin selviänkö tästä ollenkaan, mutta oikeastaan sitäkin enemmän olen pelännyt sitä miten sairastuminen vaikuttaa ihmissuhteisiini. Kestääkö parisuhteemme näin isoa kriisiä ja muutosta, entä jäävätkö ystävät kulkemaan kanssani tällaista matkaa. Tai viimeisin pelkoni, palaako elämänilo sittenkään koskaan takaisin elämääni.

Onnekseni nyt jälkiviisaana voin todeta pelänneeni turhaan. Vaikka lääkkeet aiheuttavat edelleenkin ikäviä sivuvaikutuksia, pystyn kuitenkin elämään aika vapaasti. Kaiken kokeman jälkeen puolisoni päättikin kamojen pakkaamisen sijaan kosia, jonka jälkeen menimme pian naimisiin. Sairastuessani ajattelin, etten kelpaisi kenellekään tällaisena, mutta olenkin saanut nyt elää onnellisena tässä hääkuplassa. Sitten vielä nuo ystävät. Osan kanssa nähdään tosi harvoin, mutta kun nähdään niin oi että! Taas loppuvat sanat kertomaan ♥.

Väitän, että yksi merkittävimmistä asioista tähän, että olen löytänyt elämääni taas positiivisuuden ja ilon, on nimenomaan se, että löysin liikunnan ilon uudelleen. Sen jälkeen pala palalta huomasin, että se tyyppi, jonka sairastumisen aiheuttamien epävarmuuden ja murheiden keskellä kadotin sisältäni, oli palaamassa taas takaisin. Mun elämä on nyt vihdoin taas ihanaa, ja vaikka tiedän, että miljoona asiaa voisi olla tälläkin hetkellä paremmin, niin tämä riittää mulle. Mulla on taas voimia mennä ja olla, mulla on rakastava ja huolta pitävä aviomies ja perhe sekä maailman parhaimmat ystävät ympärillä. Näiden lisäksi mulla on ihana koti ja saan tehdä työtä, jolla koen olevan merkitystä (nämä molemmat on kyllä mun mielestä väärällä paikkakunnalla, että siitä vähän miinusta, haha).

Yhden asian olen nyt päättänyt ja se on vaikuttanut myös paljon onnellisuuteeni. Turha murehtiminen ei kuulu enää elämääni, vaan elän sitä tässä ja nyt, niillä korteilla mitkä sillä hetkellä on.  Ja jos jotain tulee tai sattuu, niin sitten on niiden aika, mutta murehtimalla etukäteen niitä tuskin kuitenkaan pystyisin välttämään. Mä olen tässä nyt ♥.