Kaikki hyvin

Taas on toipuminen yhdestä leikkauksesta lähtenyt käyntiin. Olen kyllä kiitollinen siitä, kuinka nopeasti toivun fyysisesti näistä leikkauksista eikä takapakkia toipumisessa ole tullut kertaakaan. Pelkästään viime vuoteen osui kolme leikkausta liittyen tähän korjausprojektiin. Seuraava kontrolli onkin maaliskuussa, jolloin mietitään taas kirurgin kanssa jatkoa. Sydämen vajaatoiminnastakin on kontrolli piakkoin. Toivotaan, että pumppaisi jo sen verran, että tuo olisi vika kerta.

Mutta sit asiaan, mistä varsinaisesti tulin kirjoittamaan. Mä en tiedä, kuinka monta leikkausta on vielä edessä tai kuinka monta vuotta joudun vielä elämään näiden lääkitysten sivuvaikutusten kanssa tai mitä elämä yleensäkään eteen tuo. Tiedän, että jotain operointeja vielä tulee, lääkitys jatkuu useamman vuoden ja sen, että vuosikontrolleja syöpiksellä vielä tulossa kaksi tai kolme ainakin, mutta tälle vuodelle mulla on ajatuksena jättää tämä maailma entistä enemmän historiaan. Opettelen hyväksymään sen, että elämä on muuttunut ja elämään sen kanssa. Olen pikkuhiljaa siivonnut syövästä muistuttavia asioita elämästäni, mm. lopettanut vertaistukiryhmien seuraamisen somessa. Tarkoitus on jatkaa tätä projektia niin kauan kunnes mulla on hyvä olla ja löydän rauhan tän asian kanssa. Viime vuonna en jaksanut pitää itsestäni huolta yhtään ja se näkyy ikävästi peilikuvastani, joten siitä aion nyt aloittaa. Alan pitämään itsestäni huolta. Tutustun itseeni uudelleen ja mietin millaisia asioita tulevaisuudelta haluan, ja lähden siltä pohjalta rakentamaan, että kyllä tää homma viedään sinne leppoisiin eläkepäiviin asti.

Tähän kaikkeen liittyy oleellisesti myös tämä blogi, jolle on nyt mielestäni tullut aika jäädä määrittelemättömälle tauolle. En sano, ettenkö kirjoittaisi tänne enää koskaan, mutta nyt tuntuu, että on muiden juttujen aika. Tänne kirjoittaminen on auttanut mua ihan älyttömästi kulkemaan tän matkan läpi. Oon saanut tänne sanoitettua tunteita ja ajatuksia, joita en ole osannut sanoa muuten. Kaikki kommentit, lukijamäärien seuraaminen, ihan kaikki tähän liittyvä on vain antanut mulle. En osaa pukea sanoiksi tämän merkitystä, niin tärkeä tämä on ollut.

Vertaistuellesesti voin kyllä suositella kirjoittamista. Varsinkin käsin, koska silloin täytyy mutustella enemmän niitä omia ajatuksia, että ne saa kokonaisiksi lauseiksi paperille, eikä ole deleteä . Mulla oli alkumatkasta aina mukana tätä varten ostettu vihko (äidin ohjeesta), johon pystyin purkamaan ajatuksia aina kun siltä tuntui. Aluksi kopioin siis tekstit tänne sieltä vihosta, mutta jossain vaiheessa kirjoittaminen siirtyi pelkästään tänne. Toki matkan varrella on myös syntynyt tekstejä, joita en ole halunnut julkaista syystä tai toisesta. Olen kuitenkin yrittänyt silti olla mahdollisimman rehellinen. Ehkä jatkan nyt kirjoittamista vihkooni ja vien sitä enemmän kiitollisuuspäiväkirjan suuntaan. Haluan olla kiitollinen siitä, että mulla on nyt taas vapaus mennä ja olla, ja tiedän ettei se ole itsestään selvää . Mä opin sen kantapään (vai rinnan) kautta.

Loppuun vielä nöyrimmät kiitokset kaikille, jotka ovat kulkeneet tämän matkan kanssani niin täällä kuin tuolla arjessakin. Pitäkää itsestänne ja läheisistänne huolta! Jos mietitte, että pitäiskö, niin ehdottomasti silloin pitää! Elämä on just niin upea kuin sen haluaa nähdä ♥♥.

Kiitos tuhannesti! 

Valoa tunnelin päässä?