Sytostaatit 6/6

Tuntui uskomattomalta kirjoittaa tuo otsikko. Yksi vaihe taas tällä matkalla on pian takana päin.

Mistäköhän aloittaisin...pari viikkoa olen taas pitänyt ajatuksissani taukoa syövästä ja sairastamisesta. Keskittynyt pelkästään niihin asioihin, jotka elämässäni on hyvin. Nauttinut saapuvasta syksystä, harrastuksista ja viettänyt aikaa ihanien ihmisten seurassa. ”Syöpätauon” takia en siis ole tännekään kirjoittelut vaan kerännyt voimia (ainakin toistaiseksi) tätä viimeistä sytomatkaa varten.

Edellisistä sytoista sain aika pahat sivuoireet eikä voimat riittäneet edes itsestä huolta pitämiseen. Noin viikon ajan päivät olivat täyttä selviytymistä ja hetki hetkeltä eteen päin rämpimistä. Niistä kuitenkin lopulta selviytyen. Tällä kertaa pahoinvointilääkitystäni lisättiin, joten toivottavasti ne auttavat kuvotuksen kanssa. Ainakin toistaiseksi vaikuttaa hyvältä! Uskon, että edellisellä kerralla kaikki lähti menemään vikasuuntaan jo syöpiksellä, kun jouduin veriarvojen takia käymään aamulla uudestaan labrassa ja anestesialääkärin odottelu tippahässäkän takia hankaloitti pahoinvointilääkkeiden ajoitusta. Usean tunnin odottelun takia olin myös jo nälkäinen, kun sytojen anto päästiin aloittamaan ja kun vihdoin sain luvan mennä syömään, oli paha olo jo tullut, eikä se sitten useampaan päivään helpottanutkaan lääkkeistä huolimatta.

Tällä kertaa kävin myös tiputusta edeltävänä päivänä labrassa ja iltapäivästä sain tutun soiton syöpikseltä; valkosoluarvot olivat liian matalalla, että tiputus voitaisiin antaa aikataulussa elleivät arvot nousisi yön aikana. Jo puhelimessa hoitaja varoitti, että arvot olivat sen verran matalalla, että tiputusta ei välttämättä pystyttäisi vielä antamaan. Ärsytti, ettei kroppa toipunut enää niin hyvin kuin aiemmin enkä voinut asialle itse tehdä mitään. Voinnissani en kuitenkaan ollut huomannut mitään erikoista vaan päinvastoin olin mm. edellisinä kahtena viikkona käynyt joka päivä tunnin lenkillä (yhtä kuumepäivää lukuunottamatta).

Eilen aamulla kävin siis uudestaan labrassa ja menin syöpikselle odottamaan lääkärin tapaamista, joka oli sovittuna jo muutenkin. Jostain syystä veriarvot olivat vielä huonontuneet edellisestä päivästä ja olivat edelleen alle viitearvojen. Lääkärin mukaan vikojen sytojen antaminen aikataulussa voisi olla riski suuren infektioriskin takia ja mietti siirrettäisiinkö tiputus alkuviikkoon. Olin kuitenkin tsempannut itseni niin, että sytot saataisiin annettua loppuun asti aikataulussa, joten pohdimme lääkärin kanssa vielä eri vaihtoehtoja. Lopulta päädyimme diiliin, että saan vikat sytot aikataulun mukaisesti, jos suostun pistämään tiputuksen jälkeen vielä loput valkosolukasvattajapiikit, jotka minulla oli. Pistokset eivät tietenkään tuntuneet maailman parhaimmalta idealta, mutta olin valmis tulemaan vastaan. Niinpä sain kuitenkin eilen tämän matkan viimeiset sytostaatit!

Siskoni oli taas mukana seuraneitinä syöpiksellä ja viereisellä paikalla tuttu vertaistuki. Tiputus meni hyvin. Ensimmäinen sytostaatti on mennyt aiemmin suoraan nenään aiheuttaen sellaista kloorin tunnetta nenässä ja ”valunut” pikkuhiljaa sellaiseksi raudan mauksi suuhun. Nyt hoitaja olikin laittanut vahingossa ko. syton tippumaan tunnin tiputusvauhtia (ohje 30min.) ja tällä kertaa vältyinkin kokonaan noilta inhottavilta tunteilta. Jos sytoja olisi vielä jäljellä, pyytäisin kyllä jatkossakin ekan syton tiputuksen hitaammin, mutta eipäs ole! Hihi, en ole vielä oikein sisäistänyt, että kolmen viikon päästä edessä ei enää ole seuraavaa tiputusta. Tästä alkaa toipuminen, hiusten kasvun odottelu ja seuraaminen, kropan palautuminen...vaikka pitkä matka on vielä hoitojen osalta edessä, uskon että niiden osalta rankin vaihe on kuitenkin takana päin. Enpä olisi juhannusviikolla uskonut, kun sain ensimmäiset sytot, että joku päivä vielä kirjoitan tästä vaiheesta menneessä aikamuodossa. Aika on mennyt välillä hitaasti, mutta paria henkistä notkahdusta lukuunottamatta arvioisin selviytyneeni tästä kuitenkin hyvin. Nyt keskityn vielä näistä vikoista sytoista toipumiseen, mutta sitten on välijuhlinnan paikka ja ajatusten siirtäminen pikkuhiljaa tuleviin hoitoihin, joista taidan kertoa tarkemmin seuraavassa postauksessa.

Ajattelin tästä postauksesta tulevan suurikin viimeisten sytojen hehkutus, mutta ei tästä kyllä ihan sellainen tullutkaan. Haha. Ehkä jossain vaiheessa oikeasti tajuan, että nämä olivat viimeiset. Että ne on ohi tällä erää!

Vielä loppurutistus ja sitten kohti seuraavaa askelta.