Ensimmäinen työviikko on nyt takanapäin ja töihinpaluu on
sujunut hyvillä mielin. Ensimmäisenä aamuna tietenkin jännitti todella paljon kuinka työt lähtisivät taas rullaamaan, miten mut otettaisiin töissä vastaan
tai olenko vielä edes valmis työelämään, jaksanko henkisesti ja fyysisesti.
Jännitys kuitenkin kaikkosi sillä samalla hetkellä, kun astuin sisään
toimistoomme. Iloiset hymyt ja tervetulotoivotukset loivat uskoa, että tästäkin
selvitään, sillä en joutuisi kokemaan töihin paluuta yksin, vaan työkaverini
olisivat tukenani aina tarvittaessa. Paljon on tietenkin 7,5 kk:n sairaslomani
aikana tapahtunut, mutta yllättävän helposti olen päässyt omiin työtehtäviini
kiinni, vaikka tietenkin on paljon uutta opeteltavaakin. Teen tällä hetkellä 20
tuntista työviikkoa, joka ainakin näin viikon kokemuksen perusteella tuntuu
sopivalta. Työpäivän jälkeen jaksaa ja ehtii vielä tekemään omia juttuja, eikä
nämä pitkät viikonloputkaan yhtään harmita.
Olen nyt tämän kuun alusta asti käynyt taas salilla pääosin
erilaisilla ryhmäliikuntatunneilla, ja jos jossain, niin siellä kyllä huomaa
miten nämä hoidot ovat kohdelleet kehoani. Ajattelin, ettei peruskuntoni olisi
ihan pohjalukemissa, koska kuitenkin sytostaattien ja sädehoidon aikanakin
pyrin lenkkeilemään säännöllisesti, mutta kyllä totuus on aika karu; en ole
koskaan eläessäni ollut näin huonossa kunnossa kuin nyt. Lihaskunto on niin heikko, etten jaksa kannatella edes oman
kehon painoa, kestävyydestä puhumattamakaan. Tuntuu ihan käsittämättömältä,
että hoidot ovat vieneet peruskunnon lisäksi myös liikkuvuuden ja
tasapainonkin. Petrattavaa on siis ihan joka saralla, mutta onneksi ainakin
vielä motivaatiota löytyy. Tämän hetkinen ykköstavoitteeni on saada akka taas takaisin
kuntoon. Se, että säännöllinen liikkuminen pienentää vielä uusiutumisriskiäkin
ei ainakaan vähennä motivaatiotani pitää itsestäni huolta.
Hiukset kasvavat koko ajan. Jouluntietämiltä asti olen liikkunut
ilman pipoa tai huivia ja hiustyylini on kerännyt täysin tuntemattomilta
ihmisiltä niin kehuja kuin lesbokommenttejakin. Puolitutut taas, jotka eivät
tiedä sairastumisestani ovat hieman kummastelleet tyylinvaihdostani alaselkään
ulottuvista hiuksista ihan lyhyeen siiliin. Itse en ole vieläkään tottunut
lyhyisiin hiuksiini, enkä meinaa aina edes muistaa sitä. Unissa mulla on
edelleen pitkät hiukset eikä peilistä katso takaisin vieläkään tutunnäköiset
kasvot. Nämä tämän hetkiset hiukset ovat aika rock-henkiset ja esim. jotkut
kukkapaidat eivät tunnu tällä hetkellä oikein mätsäävän hiustyylini kanssa,
joten olen puolihuomaamattani alkanut pukeutumaan vähän eri tavalla kuin
aiemmin. Hiukset ovat nyt itseasiassa kasvaneet sen verran, että niitä pitäisi
alkaa pian laittamaan. Mulla ei ole ikinä eläessäni ollut lyhyitä hiuksia, ja
vaikka ostinkin jo elämäni ensimmäisen hiusvahapurkin, mulla ei ole kyllä
mitään hajua miten näitä nyt sitten laittaisi. Miehellänikin on pitkät hiukset,
joten hänestäkään ei ole tässä apua, eli hiustenlaittovinkkejä otetaan mielellään
vastaan! !
Oikeastaan arki on lähtenyt rullaamaan kaikin puolin todella
hyvin. Olen päättänyt nyt keskittyä enemmän itseeni; pitämään itsestäni huolta,
tekemään niitä asioita, joista tulee hyvä olo ja olemaan niiden ihmisten
kanssa, joiden seurassa on hyvä olla. Yleisestikin tällä hetkellä on
yllättävänkin hyvä ja levollinen olo. Vaikka täysin en ole pystynyt vaientamaan
sitä pientä ääntä sisälläni, joka aina aika-ajoin muistuttaa siitä, että kaikki
tämä mitä nyt olen alkanut uudelleen rakentamaan voi tuhoutua taas
silmänräpäyksessä minä hetkenä tahansa. Kuitenkin toisaalta se myös muistuttaa nauttimaan
tästä hetkestä ja iloitsemaan niistä asioista, joita mulla jo on. Ennen sitä saattoi
olla useampiakin murheita yhtäaikaa, mutta enää niitä on vain yksi...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti