Mitä kuuluu

Ohhoh, onpas edellisestä kirjoituksesta ehtinytkin vierähtää tovi, jos toinenkin. Tämä kesä on ollut hyvin hyvin erilainen kuin viime kesä...Kotona olen lähinnä käynyt vain purkamassa laukun/rinkan vain täyttääkseni sen uudelleen. Tähän kesään sisältyi myös koko elämäni onnellisimat päivät, kun vielä viime kesänä lusin elämäni kamalampia päiviä. Paljon on menneeseen reilu vuoteen mahtunut tapahtumia, erilaisia tunteita, luopumista, uuden löytämistä ja silti kaikesta huolimatta tai siitä johtuen tässä mä olen edelleen.

Palataas hieman taaksepäin ja alkukesään. Edellisen kirjoituksen aikoihin olin palaamassa töihin 100% työajalla, jäämässä ensimmäiselle kesälomalle ja lähdössä ystäväni kanssa reissuun Italiaan. Tuo reissu oli aivan ihana ja Italia vei kyllä sydämeni täysin... Maa, jonne haluan ehdottomasti palata vielä uudelleen. Palatessani kotiin väsyneenä, mutta onnellisena, en vielä aavistanut yhtään millaisen käänteen elämä tulisi tarjoamaan minulle seuraavaksi. Vaikka olenkin saanut elää lähes kymmenen rakkauden täyteistä vuotta poikaystäväni kanssa, tuli silti kosinta kesken rinkan purkamisen ja pyykinlaiton täytenä yllätyksenä. Kaiken kokemamme ja yhteisten unelmienne, jotka sairastumiseni takia jouduimme luopumaan, jälkeen, mun rinnalla on edelleen ihminen, joka on valmis jatkamaan tätä matkaa kanssani ♥.

Vastattuani kosintaan myöntävästi, sisältyi siihen vielä jatkokysymys ”Mennäänkö naimisiin Vegasissa?”. Olimme lähdössä siis muutaman viikon kuluttua kaveripariskunnan kanssa road tripille Jenkkeihin ja reissusuunnitelmaan sisältyi myös pidempi stoppi Las Vegasissa. Vastasin uudelleen myöntävästi. En ole niitä tyttöjä, jotka ovat suunnitelleet häitään lapsuudesta asti, joten salahäät Las Vegasissa kuulosti hauskalta seikkailulta! Näin ollen tasan kuukauden päästä kosinnasta sanoimme toisillemme ”I do” ja huristelimme limusiinilla pitkin Vegasin katuja.

Vegasista matkamme jatkui vielä San Franciscoon, jossa mm. vuokrasimme pyörät ja lähdimme ylittämään Golden Gatea polkien. Puolivälissä pysähdyimme katsomaan sillalta alaspäin ja näimme valaita vilkuttamassa meille pyrstöillään. Silloin mielessäni kävi ajatus, että jos joku olisi tasan vuosi sitten tullut kertomaan mulle sängyn pohjalle, että vuoden päästä pyöräilen Golden Gatella bongaillen valaita ja vielä vastanaineena, en olisi uskonut. Enkä meinaa uskoa vieläkään, mutta sen olen nyt oppinut, että tuntui kuinka kurjalta tai onnelliselta tahansa, se voi päättyä koska tahansa. Vuoden päästä tai jo huomenna tilanne voi olla täysin eri. Elämällä on meille omat suunnitelmat, jotka tulevat eteemme joko pitkän työn tuloksena tai täysin yllättäen kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Kuten aluksi kerroin, tänä kesänä en ole juuri kotona ehtinyt aikaani kuluttamaan, ja tuntuu, että olen ollut oikeastaan koko ajan jossain reissun päällä, kun töiltä olen ehtinyt. Mutta kuten isänikin totesi, mun on ollut mentävä tänä kesänä myös viime vuodenkin edestä ja toden totta; viime vuonna sain kyllä ihan tarpeekseni tuijotella kotona seiniä ja kattoa. Eikä siinäkään siis mitään pahaa ole, mä tykkään kyllä olla kotonakin ja olen viime vuosina opetellut viihtymään myös omassa seurassa, mutta liika on liikaa. Kesään on siis mahtunut ulkomaan reissujen lisäksi kotimaan matkailua, erilaisia tapahtumia ja yhtenä sairauspuolen elämän kohokohtana mainittakoon myös, että hoidot syöpiksellä loppui elokuun puolessa välissä! Vein hoitajille vähän suklaata kiitokseksi maailman huolehtivimmasta ja parhaimmasta hoidosta. Hypin syöpiksen portaat alaspäin päällimmäisenä ajatus, että näihin portaihin en enää hoitojen takia palaa ja muutenkin seuraavan kerran syöpiksellekin vasta keväällä toiseen vuosikontrolliin. Vielä odottelen tuloksia luustokuvauksesta ja sydämen pumppaustoiminnan gammakuvauksista, mutta kun saan niistä vielä puhtaat paperit, on elämässä aika kääntää uusi sivu.

Mä olen miettinyt paljon miten sairastuminen on muuttanut mua, miten se on vaikuttanut mun ihmissuhteisiin tai miten erilailla suhtaudun nykyään joihinkin asioihin. Moniin mun päätöksiin vaikuttaa nykyään se, että mielessäni käy ajatus: entä jos nämä on mun viimeisiä vuosia? Millaisilla asioilla haluan täyttää ne vuodet ja kenen kanssa haluan jakaa ne? En suoranaisesti pelkää, että vuodet loppuisivat liian aikaisin, mutta kyllä mä olen sellaisen mankelin läpi mennyt, että ymmärrän sen tosiasian, että elämä on nyt ja huomenna kaikki voi olla toisin. Mulla ei ole listaa asioista, joita haluan tehdä sitten isona tai eläkkeellä, mutta on mulla suunnitelmia huomiselle ja viikonlopulle. Lisäksi mulla on ihania kokemuksia, reissuja ja muistoja sekä tärkeimpänä ihan mielettömän parhaita tyyppejä ympärillä edelleen. Ne on asioita, joita ei edes syöpä vienyt elämästäni ♥.

Blogin jatko?

Mä olen aina välillä miettinyt, että mihin tämän blogin tarina päättyisi. Olisiko se ollut akuutin hoitovaiheen päättyminen, töihin paluu tai nyt hoitojakson päättyminen... mutta myönnettäköön, että sairastuminen vaikuttaa vielä edelleenkin aika paljon mun elämään ja käy päivittäin mielessä, joten ihan vielä en ole tästä valmis luopumaan. Yhtenä tärkeimmistä syistä tämän blogin perustamiselle oli se, että saisin kirjoittamalla jakaa ja kirjata ylös ajatuksia, tunteita ja kokemuksia, jotka sairastuminen elämääni tahtomattani toi. Täältä ne, joita tarinani tämä osuus kiinnostaa, voisivat omaan tahtiinsa käydä kuulumisiani lukemassa.

Tämänhetkinen tilanne on kuitenkin se, että vaikka ”vihkivalat” on nyt vannottu, järjestämme lähipiirillemme vielä hääjuhlan helmikuussa, joten seuraava puoli vuotta on luultavammin erittäin hääsuunnittelupainoitteista aikaa, joten voipi olla, että tänne kirjoittelun aikavälit venyvät myös jatkossa, mutta kuten sanoin, tämä on edelleen mulle tärkeä paikka kasailla omia ajatuksia, joten vielä ei ole ”hyvästien” aika.

Tsemppiä alkavaan syksyyn siis! ♥