Aikahyppy

Oliko tänä vuonna kesää ollenkaan? Voiko tosiaan olla jo marraskuu? Minne katosivat touko-, kesä-, heinä-, elo-, syys- ja lokakuu? Vakavasti puhuen en muista kunnolla viimeistä puolta vuotta. Olen posottanut eteenpäin automaattivaihteella, ja kun yritän katsoa taaksepäin, menneet kuukaudet ovat sankan sumun peitossa. Mitä oikein tapahtui.

Tässä kuitenkin vielä ollaan. Ympärilläni olevat ihmiset (mukaanlukien myös hoitohenkilökunta) ovat pitäneet minut pystyssä, kun itse olen haparoinut ja kompuroinut sumun keskellä. Pikkuhiljaa sumu ympärilläni on alkanut hälvetä ja alan nähdä muitakin asioita ympärilläni kuin sairauden. Uskomatonta, että näen ympärilläni edelleen samoja tyyppejä kuin puoli vuotta sitten, kun oma maailmani romahti ja unohdin muun ympärilläni. Menneen puoli vuotta olen vain keskittynyt itseeni, selviytymiseen päivästä toiseen, joten en pidä yhtään itsestäänselvänä, että ihmiset ovat jaksaneet kulkea mukanani tähän päivään asti. Pikkuhiljaa mieleeni on tullut ajatuksia, että mitäköhän noille tyypeille nykyään kuuluu. Mitä heidän elämässään on tapahtunut. Vaikka oma maailmani pysähtyikin, muut ovat tietenkin jatkaneet elämäänsä, menneet eteenpäin.

Tasan puoli vuotta sitten en vielä tiennyt, että elämäni muuttuisi täysin viiden päivän kuluttua. Olin saanut siitä vihjeitä, mutta halusin viimeiseen asti uskoa, ettei kyse olisi mistään vakavasta. Elämäni oli kuitenkin jo muuttunut. Se, että olisin terve, ei ollut enää itsestäänselvä asia, vaan terveyteni oli kyseenalaistettu. Minun, joka olin aina ollut perusterve ja liikkunut säännöllisesti. En ollut koskaan edes pelännyt sairastuvani...eiväthän minun ikäiseni sairastu, vaan elävät elämänsä parasta aikaa. Raskas teini-ikä oli takanapäin, eikä yhteiskunnan asettamat paineet perheestä ja urasta vielä painaneet taakkana hartioilla, vaan vielä olisi ”lupa” elää ystäväkeskeistä elämää, humaltua keskellä päivää pussikaljasta, tuhlata rahat reissuihin, nauraa kukkahattutädeille ja luottaa siihen, että edessä on vielä vuosikymmeniä aikaa, eikä vielä ole kiire mihinkään.

Suurimmat muutokset, jotka mennyt puoli vuotta on tuonut, eivät näy ulospäin. Tietenkin se, että ulkonäköni on muuttunut, olen ollut poissa työelämästä ja jatkuvassa hoitoputkessa näkyvät ulospäin, mutta paljon on tapahtunut myös pinnan alla. Olen joutunut opettelemaan uusia asioita, uusia tapoja ajatella, kohdata ja pelätä. Olen joutunut etsimään elämäniloni pienenpienistäkin onnenrippeistä sairauden välillä nykien, välillä repien, välillä jopa kampaten ja painaen kohti syviä pohjamutia. Olen opetellut sietämään yksinäisyyden tunnetta, tykkäämään yksinolosta, tekemään asioita yksin. Olen joutunut hyväksymään, ettei kaikkia unelmia voi saavuttaa, vaikka olisi valmis tekemään niiden eteen mitä tahansa. Joistakin on vain luovuttava saadakseen jotain muuta, minun tapauksessani lisää vuosia. Olen kohdannut pelkojani, joita en edes tiennyt pelkääväni. Olen oppinut arvostamaan asioita, jotka ovat ennen tuntuneet itsestäänselviltä. Silti kuulun siihen joukkoon sairastuneita, jotka kokevat, ettei syöpä ole tuonut elämään yhtään mitään hyvää tai positiivista. Jokaisesta kokemuksesta, oppimastani asiasta olisin valmis luopumaan välittömästi, jos saisin sillä takaisin terveyteni ja uskon siihen, että edessä on vielä ruuhkavuodet, keski-ikä ja leppoisat eläkepäivät.

Olen ollut huono tytär, sisko, avovaimo, ystävä, työntekijä ja yhteiskunnan jäsen, mutta vain siksi, että olen taistellut ja taistelen edelleen, että jonain päivänä olisin taas parempi ja voisin antaa takaisin sitä voimaa ja tukea, jota olen saanut. Kulkea rinnalla ja tuoda uskoa, että vaikeistakin asioista voi selvitä ♥.

Aina polku ei vie sinua sinne minne luulit olevasi matkalla.