”Yksinäisyys”

Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa aiheesta, mutta olen miettinyt osaanko kirjoittaa aiheesta tarpeeksi hyvin tai voiko ajatukseni ymmärtää jotenkin väärin ja sitä kautta joku pahoittaa mielensä. Päätin kuitenkin ottaa ”riskin”.

Aihe on pyörinyt päässäni pidemmän aikaa ja etenkin nyt käydessäni päivittäin sädehoidossa, koska yksinäisyyden tunne hiipii mieleeni usein matkustaessani sairaalaan. Toki olen useinmiten silloin ihan konkreettisestikin yksin, mutta jotenkin silloin ajatuksissani korostuu se, kuinka yksin olen sairauteni kanssa. Jo ensimmäisessä sairaanhoitajan tapaamisessa hoitaja sanoi minulle, että sairastumisen ja hoidot kaikkine vaiheineen joudun kohtamaan yksin tukiverkostosta huolimatta. Kukaan ei voi sairastaa puolestani eikä käsitellä siitä herääviä ajatuksia. Pikkuhiljaa olen alkanut ymmärtämään mitä hoitaja noilla sanoillaan tarkoitti.

Yleensä sairaalaan lähtiessäni tunnen itseni terveeksi, sairaus itsessään kun ei aiheuta minulle kipua tms. ja edelleenkin alitajunnassani ajatus vakavasti sairastuneesta ihmisestä näyttäytyy minulle petipotilaana, jolla on valtavat kivut. Ei ihmisenä, joka pyöräilee itse sairaalaan laittaen lähtiessään hassun selfien sosiaaliseen mediaan. Kuitenkin mitä lähemmäksi pääsen sairaalaa, sitä voimakkaammin sairaus palaa mieleeni ja valtaa ajatukseni: miten elämäni alkoi pyöriä sairauden ympärillä, milloin säännöllisistä sairaalakäynneistä tuli minulle tavallista arkipäivää, miksi elämäni on yhtäkkiä riippuvainen erilaisista hoidoista ja silti niin epävarmaa? Miten sairastuminen on muuttanut minua ja tulevaisuuden suunnitelmiani, milloin tästä kaikesta tuli totta? Vai heräänkö vielä joku aamu kertoen aamukahvilla kuinka kauheaa unta näin, ja kuinka todelliselta se tuntui? Näiden kaikkien ajatusten kanssa tunnen ajoittain olevani äärimmäisen yksinäinen.

Avatessani sairaalan oven näen muitakin ihmiskohtaloita, jotka olisivat varmasti mielummin sillä hetkellä jossain aivan muualla, mutta heilläkään ei ole vaihtoehtoja. Nyökkäämme varovasti toisillemme tietäen toisesta jotain, mitä moni muu ei näe. Minunkin paikkani tällä hetkellä on olla yksi heistä. Myös hoitohenkilökunta tervehtii. He pitävät huolen, että tunnen oloni turvalliseksi koko sairaalassaoloajan ja voin taas lähteä kotiin luottavaisin mielin tekemään omia juttuja.

Tällä kirjoituksella en tarkoita niinkään konkreettista yksinäisyyttä, sillä lähelläni on ihania ihmisiä. Heidän kanssa voisin varmasti puhua halutessani enemmänkin sairastumisen aiheuttamista tunnoista ja ajatuksista. Jotenkin vain niiden ajatusten vaihtaminen ”terveiden” ihmisten kanssa saattaa välillä tuntua hieman ”ajanhukalta”. Eihän heillä ole minkäänlaista hajua siitä, millaista on sairastua ja mihin kaikkiin asioihin sillä voikaan olla vaikutusta, ja miksi olisikaan? Kuuluin itsekin heihin vielä puoli vuotta sitten ja olin yhtä onnellisen tietämätön. Esimerkiksi kavereideni kanssa haluan pitää keskusteluiden pääpainon muualla kuin sairastumisen aiheuttamissa tunteissa. Olen kuitenkin suurilta osin se sama tyyppi kuin ennenkin, joten miksi nyt muuttaa jotakin, kun he eivät sitä voi kuitenkaan täysin ymmärtää.

Sairastumisen aiheuttamien ajatusten ja tunteiden vaihtoa varten olen kuitenkin onnekseni saanut uusia tuttavia ja yhden oikein erityistärkeän sellaisen, eli vertaistukeni. Jo aika alkuvaiheessa tutustuin toiseen ikäiseeni, joka on sairastunut samoihin aikoihin ja kaiken lisäksi olemme hyvin samanlaisessa elämäntilanteessa, joten hänen kanssaan olen pystynyt purkamaan myös kipeitä aiheita, joita sairastuminen pitkällä tähtäimellä aiheuttaa. On niin erilaista puhua sairaudesta ihmisen kanssa, joka jo vajaastakin lauseesta ymmärtää mitä tarkoitan. Se on tietenkin sellainen asia jota en edes voisi, enkä vaadikaan läheisiltäni. Ymmärrän täysin, etteivät he voi ymmärtää kaikkea mitä sairastumiseen ja siitä mahdolliseen selviytymiseen liittyy. Se, että he kulkevat tätä matkaa vierelläni on jo enemmän kuin edes uskallan pyytää.

Vertaistuki on kuitenkin muodostunut koko ajan tärkeämmäksi, niin kasvokkain tapahtuva kuin vaikka FB-ryhmäkin. On hyvä tietää, että on muitakin alle kolmekymppisiä, jotka joutuvat pohtimaan samoja asioita vaikkapa tulevaisuudesta. Tähän liittyen yllätin itseni tällä viikolla tarjoamassa vapaaehtoispanostani paikallisessa syöpäyhdistyksessä. Puheeksi tuli, että lähtisin mukaan tukihenkilötoimintaan, joka kuulosti kieltämättä houkuttelevalta ajatukselta. Ehkä kenellekään eläkeiässä sairastuneelle mulla ei niinkään olisi mitään annettavaa (heidän sairastumistaan millään tavalla väheksymättä), mutta toisen nuorena syöpään sairastuneen tukihenkilönä oleminen ei kuulostaisi yhtään huonolta idealta. Toki jouduin vähän topputtelemaan syöpäyhdistyksen toiminnanjohtajaa, etten ole vielä valmis aloittamaan tukihenkilönä, kun omatkin hoidot on kesken, mutta jonain päivänä harkitsen ehdottomasti tuota tarjousta. On mulla jo muitakin ajatuksia vapaaehtoistoiminnan suhteen, mutta niidenkin aika on sitten vähän myöhemmin. Jos selviän tästä itse, haluan olla mukana varmistamassa ettei kenenkään nuoren aikuisen tarvitse kulkea tätä matkaa yksin.

Tästä kirjoittamisesta on tullut minun terapiani. Näillä sanoilla saan päänsisäisiä ajatuksiani järjestykseen, joskus jopa kokonaan pois mielestäni. Riittää, että ajatukseni ovat jossain ylhäällä ja voin niihin halutessani palata myöhemmin. Nämä kirjoitushetket ovat terapiaistuntoni, joiden jälkeen poistun tietokoneelta tekemään ihan tavallisia arkiaskareita, jolloin nauran ja hassuttelen tai itken, jos itkettää, mutta tämän sairauden en anna viedä elämäniloani ♥.