Lause, johon en totu, joka särähtää aina korvaani ja kirvoittaa
kyyneleet silmiini. Niinpä niin...minä ravaan papparaisten kanssa
kimppataksilla sairaalassa, kun kaverini käyvät töissä, opiskelevat, ovat
lastensa kanssa kotona tms.
Istun hiljaa taksissa ja mietin vastausta tuohon
kysymykseen. En keksi mitään. Ei kukaan kysynyt minulta haluanko lähteä tälle
matkalle tai olenko niin vahva, että jaksan kantaa kaiken tämän. Mun on ollut
vain pakko, ei ole ollut vaihtoehtoja. Jonain päivänä mäkin haluan olla taas
terve ihminen, jolla on omat pienet murheensa. Takana matka, jonka rankkuudesta
monella ei ole minkäänlaista käsitystä.
Tuolloin tunsin myös ensimmäistä kertaa katkeruutta ja kateutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti