Vähiin käy ennen kuin loppuu

Enää neljä sädehoitokertaa jäljellä ja sitten olisi akuutit hoidot osaltani ohitse. Testasin tänään sädehoito-osastolta lähtiessäni vähän omaa mahdollista reaktiotani hoitojen loppumiseen. Ajattelin, että tänään tosiaan on viimeinen perjantai, kun työnnän tämän ulko-oven auki lähteäkseni kotiin. Tuo ajatus nosti samantien palan kurkkuuni, joten ensi torstaista on odotettavissa varsin tunteikas käynti, kun sädehoito loppuu. Pitkä matka on tultu maaliskuun alusta, kun kävin lääkärissä vähän puolitosissani näyttämässä löytämääni pattia, tähän päivään.

Eilen sädehoitoon matkalla taksikuski kysyi, olenko käynyt hoidoissa jo pitkään. Vastasin reippaasti, että kuukauden ajan, tajuten samalla, että tosiaan olen jo kuukauden käynyt sädehoidossa. Kerrankin aika on mennyt nopeasti, kuin huomaamatta. Matkustaminen ei ole tuntunut missään vaiheessa ylitsepääsemättömän raskaalta ja kivuiltakin olen onnekseni säästynyt. Toki sädetysalue punottaa jo aika pahasti ja iho näyttää siltä, että voi mennä rikki hetkenä minä hyvänsä, mutta nyt sain hoitajilta ohjeen pitää sädetysalueella suolavedessä kasteltua harsoa, jonka on tarkoitus parantaa ihoa ja estää mahdollisia tulehduksia. Jännä muuten kuinka vielä tänäkin päivänä monet hoidot perustuvat tuohon perinteiseen suolaveteen. Sytostaattihoidon aikana pidin suuni kunnossa purskuttelemalla useasti päivässä suolavettä ja nyt hoidan sillä sädehoidon ”polttamaa” ihoa. Lisäksi olen käyttänyt vain iltaisin perusvoidetta ja lopettanut deodorantin käytön sädetettävällä puolella.

Olen kuullut usealta (niin hoitajilta kuin sairastaneiltakin), että henkisesti raskain vaihe saattaa tulla vasta akuuttien hoitojen jälkeen. Tähän asti olen ollut jatkuvassa hoitoputkessa, jossa ulkopuolelta käsin on jatkuvasti annettu ohjeet ja aikataulut. En yhtään ihmettele, että moni on kokenut hoitojen loputtua jääneensä tyhjän päälle. Mulla on toki heti perjantaina aika syöpikselle Herceptin-pistokseen, kun sädehoidot loppuvat torstaina. Lisäksi tulee vielä syöpälääkärin tapaaminen loppuvuodesta, Herceptin-pistokset jatkuvat elokuuhun asti kolmen viikon välein ja täsmälääkitys seuraavat viisi vuotta, mutta en voi kieltää, etteikö tulevaisuus vähän pelottaisi. Tottakai odotan innolla, että arkeni täyttyy tavallisista, vähemmän jännittävimmistä asioista, mutta kyllä tämä vuosi on ollut niin mullistava, että varmasti kestää jonkin aikaa sisäistää tämä kaikki. Täytyy myös miettiä mitä haluan ottaa mukaani tästä seikkailusta, minkä unohtaa iäksi, ja toisaalta myös mitkä asiat haluan palaavan entisestä elämästäni ja mitkä jättää sinne.

Ensi viikon nautin vielä hoitoputken tarjoamasta turvasta ja käännän katseen pikkuhiljaa ensi vuoden uusiin kuvioihin. Onneksi tämän akuutin hoitojakson loppumisen ja töiden alkuun jää muutama viikko aikaa palautumiselle. Toivottavasti pääsisin silloin myös pienelle reissulle ihan vaikka vain palkintona siitä, että niin vaan sitä tässä edelleen porskutellaan ja katsotaan eteenpäin. Mikä on muuten aika mahtava asia! ♥

Mahtavaa on myös seurailla näiden kasvua!
Kohta varmaan jo tarkenee ilman pipoakin. Siis sisällä. Ulkona ei ehkä vielä ihan hetkeen.