Vuosi 2016

Niin se vaan tämäkin vuosi lähenee loppuaan. Vuosi sitten, kun valmistauduin tulevaan joululomaan ja uuden vuoden juhlien järjestämiseen, en osannut edes pahimmissa painajaisissa aavistaa millainen suunnitelma elämällä oli minulle tulevalle vuodelle. Uutena vuotena kilistin skumppaa ystävieni kanssa omassa ihanassa kodissani, jonka olimme ostaneet aiemmin samana vuonna. Kaikki oli hyvin. Olin perusterve ja mulla oli unelmia, joita kohti mennä.  Unelmia, jotka olivat saavutettavissa eikä niitä olisi voinut estää muu kuin vakava onnettomuus tai sairastuminen, mutta en edes osannut pelätä kumpaakaan. Pidin itseäni nuorena, jolla olisi vielä useita mahdollisuuksia valita missä järjestyksessä noita omia haaveitaan toteuttaisi.

Sitten toukokuussa tapahtui jotain, joka pysäytti koko maailmani. Täysin varoittamatta romutti kaiken mihin olin luottanut ja minkä varaan olin elämääni rakentanut. Yhtäkkiä olinkin täysin hukassa vieraiden asioiden ympäröimänä. Huomisesta oli tullut epävarmempaa kuin koskaan aiemmin ja tulevaisuuden suunnitelmat tehtiin hoitojakso kerrallaan. Enempää ei luvattu. Kaikki oli muuttunut, mutta en tiennyt vielä miten. Syöpädiagnoosista alkoi matka, joka muutti koko elämäni. Tuli elämä ennen diagnoosia ja elämä diagnoosin jälkeen.

Tähän vuoteen on sisältynyt koko tunteiden laaja kirjo. Vuoteen on mahtunut onnenhetkiä, mutta myös hämmennystä ja pelkoa, eikä kyyneliltäkään ole vältytty. Ajoittain ajatukset ja tunteet ovat menneet sellaista vuoristorataa, etten ole itsekään pysynyt niiden perässä. Välillä olen ollut niin huonossa kunnossa, etten ole jaksanut kuin juuri ja juuri juoda pillillä vettä, kun toinen on pitänyt lasista kiinni puolestani. Kuitenkin suurimman osan ajasta olen pystynyt tasapainoilemaan ”normaalin” elämän ja sairauden välillä. Huonoimpinakin hetkinä olen yrittänyt löytää iloa pikkuriikkisen pienistäkin asioista. Enkä ole koskaan aiemmin ollut yhtä iloinen pelkästä kuumeesta tai kävelymatkasta postilaatikolle ja takaisin tai vedestä joka maistuu vedeltä tai shampoon vaahtoamisesta. Kun on menettänyt käytännössä lähes kaiken ”normaalin” täysin yllättäen, sitä oppii huomaamaan yllättävänkin pieniä ja mitättömiä asioita, joita ennen on pitänyt täysin itsestääänselvinä. Tänä vuonna myös uskoani tulevaisuuteen ja selviytymiseen on koeteltu.  Ajoittain on tehnyt mieli lyödä hanskat tiskiin ja luovuttaa, samalla kuitenkin toivoen enempää kuin mitään muuta, että jonain päivänä saisi terveen paperit ja edessä olisi vielä vuosikymmeniä aikaa elää ja tehdä asioita vapaasti.

Sairastumisesta huolimatta olen pyrkinyt elämään mahdollisimman tavallista elämää. Tehdä samoja asioita ja viettää aikaa samojen ihmisten kanssa, kuin ennen sairastumistakin. Kuitenkin tuon ”positiiviseksi” nimetyn asenteen takana on kytenyt pelko. Entä jos elämäni loppuukin tähän sairauteen? En missään nimessä haluaisi käyttää viimeisiä vuosiani neljän seinän sisällä murehtien, vaan tehdä nimenomaan niitä asioita, jotka vetävät suupieleni ylöspäin. Olen ajatellut, ettei mulla ole välttämättä enää aikaa märistä pikkuasioita tai murehtia asioita, joihin en sillä hetkellä pysty itse vaikuttamaan. Olen oppinut arvostamaan elämää ja tätä hetkeä. Kuitenkin elämänarvostuksen ohessa yhtä tärkeänä oivalluksena olen pitänyt myös sitä, ettei mun tarvitse olla aina reipas. Olen antanut itselleni luvan olla myös heikko, vaikka vahvuutta onkin nyt vaadittu ennemmän kuin koskaan aiemmin.

Sairaus, sairastaminen tai akuutista hoitojaksosta selviytyminen eivät ole tehneet musta sankaria tai superihmistä. Mä olen vain antanut terveyteni ammattilaisten käsiin, tipahtanut yhteiskunnan luomaan tukiverkkoon ja kaatunut läheisteni ihmisten syliin, jotka ovat pitäneet mua pystyssä, kun itse olen yrittänyt ymmärtää mitä oikein on tapahtunut ja rämpinyt eteenpäin askel kerrallaan. Nuo ihmiset mun ympärillä, niin hoitohenkilökunta kuin läheiseni ja heidän läheiset, ovat niitä sankareita, arjen superihmisiä.

Sanotaan, että kun itse sairastuu, sairastuu samalla koko perhe. Enkä valitettavasti pysty väittämään toisin. Sairastumiseni ei ole vaikuttanut vain omaan elämääni, vaan sillä on ollut suuri merkitys myös puolisoni ja perheeni elämässä. Lisäksi yllättävän kaukaakin on tullut yhteydenottoja, kuinka paljon sairastumiseni on saattanut koskettaa. Yleisestikin syöpä on niin yleinen sairaus, että se koskettaa monia.

Menneen vuoden voisin tiivistää yhteen sanaan: paska. Paskapaskapaska! Tulevaan vuodenvaihteeseen sisältyy koko tämän vuoden tunteiden kirjo. Pelkään itseasiassa vuodenvaihteen aiheuttamaa reaktioitani niin paljon, että olen päättänyt lähteä karkuun. Lähdemme puolisoni kanssa vuodenvaihteeksi ulkomaille ja olen jo ilmoittanut, etten aio juhlia sekuntiakaan tätä vuotta. Ensi vuodelta haluan toivoa, että sillä olisi antaa mulle paremmat kortit, joilla pelata. Vähemmän kyyneliä ja jännitystä, enemmän ihan tavallisia, jonkun mielestä jopa tylsiä asioita, yhtä paljon rakkautta ja rohkeutta.

Nyt akuutin hoitojakson päätyttyä olen vasta pikkuhiljaa ymmärtänyt, ettei tämä ollutkaan niin ”helppo” matka, kuin aluksi ehkä ajattelin. Sairaus tai sairastaminen ei lopu hoitojen päättymiseen, vaan seuraavat mukana vielä useamman vuoden, ehkä koko loppuelämän. Tämä sairaus tulee todennäköisesti viemään multa yhden suurimmista haaveistani, ja sen lisäksi se on jo nyt vienyt arjesta turvallisuuden tunteen. Vaikka elämä ei ole enää ”sitku” tai ”mutku”, se on vuosikontrollien välinen aikajakso. Takaraivossa jyskyttäen tieto, että kaikista hoidoista huolimatta joku pienen pienikin pirulainen on saattanut selvitä ja kerää tällä hetkellä voimia iskeäkseen. Milloin tahansa voin saada tiedon uusiutumisesta tai leviämisestä. Nyt ymmärrän miksi rintasyövänkin kohdalla puhutaan vakavasta sairaudesta suht hyvästä ennusteesta huolimatta. Se pirulainen osaa olla arvaamaton ja vikkelä, eikä poissulje muidenkaan pirulaisten pääsyä elimistöön.

Kaikesta huolimatta eteenpäin kuitenkin mennään, enkä anna syövän viedä iloa elämästäni. Ensi vuonna on taas uudet kuviot ja vanhat uudet kuviot, joita kohti mennä. Ajattelin vielä julkaista täällä ”minun syöpävuoteni 2016 kuvina”, mutta sitten vetäytyä täältä rakkaimpieni huomaan viettämään joulua ja uutta vuotta ♥.

”Murehtiminen ei estä elämän tapahtumia, se estää elämästä nauttimisen."