-Ei otsikkoa-

Nyt kerätään voimia sytojen osalta loppurutistukseen! :)

Turnausväsymystä havaittavissa (sisältää pahaa oloa)

Neulakammoisen piristysruiske...NOT!

 Nyt täytyy aloittaa sillä miten huippu mies mulla on. Ihan mieletön. Täällä se on viikonloppuiltoina piikittänyt mua vatsaan, kun itse olen ollut peiton alla piilossa pahaa maailmaa. Niinkuin epäilinkin oman sietokykyni raja tuli vastaan, eikä tästä akasta ollut siis itseään piikittämään.

Ajattelin kerrankin yrittää kirjoittaa myös täältä sängyn pohjalta, että totuus syto-oloista tulee tännekin kirjattua. Haha. Aika kun helposti kultaa muistot. Nämä uudet myrkyt (FEC) vievät kyllä tämän akan sellaisiin olotiloihin ja pohjamutiin, että huhhuh. Paha ja etova olo alkaa jo syöpiksella ensimmäisen sytojen tiputuksen aikana ja jatkuu..noh ainakin vielä tähän, eli viidenteen päivään asti.

Viisi päivää olen siis ollut nyt lähes täysin petipotilaana potien vain pahaa oloa ja kuvotusta. Ensimmäiset päivät ovat kamalimmat, koska kaikki olotilat ovat vielä edessä päin eikä voinnin kohoamisesta ole merkkejäkään. Usko ei yksinkertaisesti riitä, että näistäkin taas selvitään. Päivät kuluvat peiton alla suurimpina saavutuksina vain pyrkiä syömään ja juomaan, kun muuta ei edes pysty ajattelevansa yrittää. Paha ja etova olo vain vie kaikki voimat. Nyt olen ollut kiitollinen, että kortisoneilla ei ole minuun piristävää vaikutusta ja pystyn nukkumaan suurimman osan noista päivistä. Enpä ole nytkään torstain tiputuksen jälkeen ollut montaa tuntia päivästä hereillä. Niin ja tällä sytojen aiheuttamalla etovalla ololla ei siis ole mitään tekemistä oksennustauti- tai darraolojen kanssa. Ne olisivat ihan iisejä vaikka tässä ohessakin.

Näiden uusien sytojen myötä kamalat makumuutokset jäivät onnekseni taakse, mutta nämäpä vaikuttavatkin hajuaistiini, eli ihan kaikki hajut etovat ja lisäävät pahaa oloa. Olemme yrittäneet vaihtaa kaikki shampoot ym. hajusteettomiin eikä esimerkiksi takan lämmittäminen tai pyykinpesu ole tullut mieleenkään. Kaikista pahin on kuitenkin ruuan haju. Vaikka puolisoni kiltisti yritti ennakoida muuttuvaa hajuaistiani tekemällä viikon ruuat valmiiksi itselleen etukäteen, joudun silti pakenemaan evakkoon pelkästään ruuan lämmittämisestä tulevaa hajua. Ei liene siis tarvetta edes erikseen mainita, että itse syön tällä hetkellä kaiken ruuan mieluiten kylmänä, ikkunat auki ja ilmastointi täysillä. Aika erilaista arkea täällä kyllä nyt tällä hetkellä elellään, mutta onneksi tämäkin on vain väliaikaista.

Eilen oli ensimmäinen päivä, kun jaksoin olla pystyssä. Kävin vähän istuskelemassa takaterassilla raikkaassa ilmassa ja taisin muutenkin olla useamman tunnin putkeen hereillä. Tänään vointi alkaa tuntua jo suoraan sanottuna mahtavalta, kun paha olo pikkuhiljaa helpottaa ja olotiloissa siirrytään pelkän lihassäryn puolelle. Toki en tiedä johtuneeko noista valkosolukasvattajapiikeistä vai mistä, mutta nyt on kyllä nämä särytkin saaneet ihan uudet ulottuvuudet. Joo, olen aina sytojen jälkeen kärsinyt lihassäryistä ja ihon kosketusarkuudesta, mutta nyt...jopa nukkuminen on vähän hankalaa, koska pään laittaminen tyynylle sattuu. Kroppa on oikeasti niin kosketusarka, että pää pitää laskea tyynylle tosi varovasti ettei tekisi kipeää. Köpöttelen täällä muutenkin kuin appelsiinit kainalossa, koska esim. käsien osuminen kylkiin sattuisi. Pitäisi ehkä pyytää vahvempaa särkylääkettä...

Nämä tokavikat sytot oireineen ovat kyllä olleet myös henkisesti todella kova paikka. Selkeää turnausväsymystä alkaa tässä akassa olla havaittavissa. Näiden osalta ollaan onneksi jo voiton puolella, mutta mulla ei ole tällä hetkellä aavistustakaan mistä aion repiä tarvittavat voimat vielä viimeisiin sytoihin ja loppurutistukseen. Vaikka loppu jo häämöttääkin edessä, tuntuu se tosi kaukaiselta ja raskaalta saavuttaa. Voi, kun vain saisin ensi kerralla jonkun tainnutuspiikin ennen sytoja. Saisin maata täysin tietämättömänä ja herätä vasta kun kroppa olisi taas toipunut. Ilman pahaa oloa ja särkyjä.

Jos luovuttaminen olisi vaihtoehto, siihen olisi nyt kyllä helppo tarttua, mutta kun ei se ole. Mä haaveilen nyt vaan ihan tavallisesta arjesta. Päivistä, jotka eivät ole pelkkää selviytymistä. Päivistä, jolloin juominen tai syöminen eivät ole enää suurimmat saavutukset. Päivistä, jolloin pääsee pihalle raittiiseen ilmaan, koska jalat jaksavat kantaa. Niistä mä nyt haaveilen ja kerään voimia tulevaan.

Ja mä tiedän, että olen osittain päässyt myös helpolla näiden oireideni kanssa. Syöpiksellä olen kuullut myös pahemmistakin oireista. Toki viimeksi juttelin naisen kanssa, joka oli viimeisissä sytoissaan ja kertoi kuinka hänen pitää nukkua nykyään päiväunet. Siinä kaikki! Me olemme kaikki niin erilaisia ja meidän kropat reagoi niin eri tavoilla, mutta hitto vie miten kovia tyyppejä me ollaan. Kaikki. Arvostan jo nyt ihan eri tavalla jokaista ihmistä, joka on joutunut solunsalpaajahoidot kokemaan. Ei oo muuten mikään helpoin tie.

Väritysterapiaa.

Olkoon tämä teksti myös itsellenikin muistutus siitä, ettei se arkikaan ole aina ihan itsestäänselvä asia.

Sytostaatit 5/6

Eilinen päivä meinasi olla vähän liikaa tällaiselle kipuherkälle neulakammoiselle. Kaikki oikeastaan alkoi jo keskiviikkona, kun syöpikseltä soitettiin, etten ollut läpäissyt aamun labratestejä. Veriarvot olivat liian matalalla seuraavien sytojen antoa varten. Olin keskiviikkona labrasta poistuessani erehtynyt jo hymyilemään ajatukselle kuinka nämä säännölliset pistämiset olisivat pian ohi. Nyt jouduin torstaiaamuna, eli eilen, uudestaan aamulla labraan ja jännittämään olisivatko arvot nousseet päivän aikana viitearvojen sisäpuolelle, että sytostaatit saataisiin annettua aikataulussa.

Labrasta menin suoraan syöpikselle odottelemaan, vaikka tiesin että tuloksissa voisi mennä tuntikin. Etsin hoitajan ja kysyin otanko pahoinvointilääkkeet jo heti varuilta, vaikka siinä vaiheessa ei vielä tiedetty pystytäänkö sytoja edes antamaan. Sovimme, että odottaisimme tulokset ja hoitaja tulisi sitten heti ilmoittamaan. Hassua, etten ollut koskaan ennen tavannut ko. hoitajaa, mutta hän tuntui tietävän kyllä kuka olen ja mikä oli tilanteeni, vaikka en edes esitellyt itseäni. Syöpiksellä saa kyllä tosi henkilökohtaista ja mukavaa hoitoa, hoitajat tuntuvat tuntevan meidät ja muistavan käymämme keskustelut. En tosiaan ole ennen tottunut näin henkilökohtaiseen hoitoon ja palveluun, mutta se tuntuu kyllä mukavalta.

Valkosoluarvoni olivat nousseet päivän aikana rimaa hipoen viitearvojen sisäpuolelle, joten tiputus pystyttiin niiden puolesta aloittamaan. Ainut vain, että käden suoneni olivat kadonneet omiin piiloihinsa. Kolme eri hoitajaa yritti tuloksetta, myös ranteeseen, jossa on paljon hermoja ja pistäminen sattuu normaalia enemmän, mutta aina suoneni karkasivat neulan alta. Yksi saamistani sytoista on kudosmyrkyllinen, joka suonesta ohi mennessään voisi kai aiheuttaa kuolion, siksi tipan laitto pitää onnistua hyvin. Parin tunnin yrittämisen (ei kuitenkaan siis onneksi jatkuvan) jälkeen paikalle pyydettiin anestesialääkäri, joka sai laitettua tipan. Labrakäynnit mukaan lukien, laskin jälkeenpäin, että kädessäni oli yhdeksän reikää, mutta tästäkin taas selvittiin.

Eikä tässä edes kaikki.

 Se mistä epäilen etten selviä, ainakaan yksin, ovat valkosolukasvattajapistokset, jotka mulle nyt määrättiin alhaisten veriarvojen vuoksi. Tänään illalla pitäisi pistää itse ensimmäinen ruiske mahaan tai reiteen ja toistaa se kolmena päivänä peräkkäin. Harjoittelimme sairaalalla pistosten laittoa hoitajan kanssa, mutta jo pelkkä neulan näkeminen aiheutti huippausta, joten epäilen että tässä tulee nyt minun sietorajani vastaan. Pyörryn varmaan jo siitä, kun otan ruiskun pois pakkauksesta. Täytyy siis toivoa, että puolisostani paljastuisi taas rohkean hoitajan puoli (kuten dreenin tyhjentämisen kanssa). Toki yksi mahdollisuus on varata myös tk:sta aika ja laittavat siellä pistoksen. Onneksi on vaihtoehtoja.

Huh huh, kaikkea sitä. Onneksi kroppa palautui sytoista hyvin edes tähän asti. Näistä olotiloista ja pistoksista kun selviän, on jäljellä enää vain viimeiset sytostaatit ainakin tänä vuonna. Siis viimeiset! Nyt hoen vain itselleni, että tokavika, tokavika...oikeasti toiseksi viimeiset syto-olotilat.

Näissä merkeissä luultavasti taas tämä viikko, mutta kun täältä taas nousen jäljellä on enää sytot 6/6. Niin pelottavaa ja niin mahtavaa!

Ai miksi tarvitsen kolme ruisketta nostamaan valkosoluarvojani? Veren valkosolut ovat tärkeitä, sillä ne tuhoavat vieraita mikrobeita verestä ja ovat siten elimistön ensimmäinen puolustusmekanismi infektioita vastaan. Minulla arvot ovat jo nyt matalalla ja laskevat vielä muutenkin sytostaattien takia. Tällä hetkellä minulla ei siis ole oikeastaan vastustuskykyä ja esim. pelkkä nuha voisi olla vaarallinen. Pistosten ohella hyvä käsihygienia ja tarttuvia tauteja sairastavien ihmisten välttäminen auttavat estämään mahdollisen infektion. Pistokset siis auttavat elimistöäni kasvattamaan tarvittavia valkosoluja, mikä motivoi kyllä laittamaan pistokset.

Hiussinnittelijän tarinan loppu

Saanko esitellä kasvualustan uusille hiuksilleni! Rumpujen pärinää...

Tadaa, hiussinnittelijän hiukset ovat poissa!

Vaikka väitinkin aiemmin, etteivät hiukseni voisi enää irrota tuppoina, koska jäljellä olisi hiuksia enää maksimissa yhden tupon verran, irtosi viikonloppuna kaksi hiustuppoa. Lisäksi muutenkin yksittäisiäkin hiuksia alkoi taas irtoamaan. Eli ne hiukset, jotka selvisivät ensimmäisistä sytoista kohtasivat nyt voittajansa uusien sytojen myötä (toivottavasti kuvaus on verrannollinen myös mahdollisiin syöpäsoluihin). En jaksaisi enää uudestaan ruljanssia tippuvien hiusten kanssa, joten päätin tarttua saksiin ja loputkin hiukset saivat nyt lähteä. Nyt uusille hiuksille, joiden kasvua jo kuumeisesti odottelen, on kaikille tasapuoliset lähtökohdat ja tasainen kasvualusta. Hihi, uusia hiuksia odotellen!

Nyt myös kulmakarvat ovat vähän alkaneet kihiämään samalla tavalla kuin päänahka ennen hiustenlähtöä, joten kaipa tässä täytyy valmistautua pikkuhiljaa siihenkin. Kulmat toki saa helposti piirettyäkin, joten mitään henkistä romahdusta se ei varmaan aiheuta. Ripsissä en ole huomannut muuta kuin parin millin kaljun kohdan toisessa silmäkulmassa, mutta seuraillaan.

Uusi hiustyylini on kuitenkin mielestäni yllättävänkin jees!

Syöpä ei tapa unelmia

Meinasin tulla kirjoittelemaan viime viikon kuulumisia, mutta pakko aloittaa uutisella, jonka sain tänä aamuna. Mulla on ollut lisäkouluttautumisen suhteen unelma, jota lähdin tietoisesti tavoittelemaan noin vuosi sitten. Selvittelin eri vaihtoehtoja ja mietin mikä olisi paras vaihtoehto omassa elämäntilanteessani. Kerroin suunnitelmistani myös töissä ja asia lähti etenemään yllättävänkin nopeasti. Keväällä näytti vahvasti siltä, että haaveilemani koulutus saataisiin toteutettua loppuvuonna oppisopimuskoulutuksella ja nimenomaan räätälöitynä juuri meidän alalle, jos vain saataisiin tarpeeksi osallistujia mukaan. Koulutusunelman toteutuminen oli niin lähellä, kunnes napsahti syöpädiagnoosi ja unelma oli karata käsistä.

Ilmaiseksi elämässä ei saa mitään, joten olin valmis tekemään töitä, että unelma voisi vielä toteutua diagnoosistani huolimatta. Selvittelin eri mahdollisuuksia ja sairasloman aikanakin olen pitänyt koulutuksen tarjoajaan yhteyttä ja pyytänyt heiltä joustavuutta poikkeuksellisen elämäntilanteeni vuoksi. Sain sieltä kerran jo kieltävän päätöksen. En voisi osallistua koulutukseen, koska ensimmäiset lähipäivät olisin sädehoidon vuoksi estynyt osallistumaan ja muutenkin, jos palaisin töihin osasairauspäivärahalla, koulutukseen vaadittavat työtunnit eivät täyttyisi. Ymmärrän, että kohdallani oli helppo näyttää punaista valoa, koska minulla oli diagnoosini, pitkä sairasloma ja epävarma tulevaisuus. Halusin kuitenkin esittää vielä kysymyksen; entä jos olisinkin sairastunut vasta aloitettuani koulutuksen tai joku muu sairastuisi kesken opintojen? Olisiko kohtelu ollut yhtä tylyä...ulos koulutuksesta, koska menit nyt sairastumaan. Yrittämisestä ei rangaista ja en tiedä mikä lopulta johti mihinkin tai mitkä asiat oikeasti vaikuttivat, mutta sain tänään tiedon, ettei esteitä opintojeni aloittamiselle enää ole! Muun muassa loppuvuoden lähipäiviin voisin osallistua etänä, koska sädehoitoni on eri kaupungissa enkä sen takia pääse paikan päälle. Ihan mieletön uutinen, joka aiheutti ihan mielettömän energialatauksen! Mulla on nyt konkreettinen tavoite, jota kohti mennä, joka motivoi mua tekemään kaiken, että olisin alkuvuonna valmis palaamaan työelämään.

Ymmärrän toki, että tässä on miljoona asiaa, jotka voi vielä muuttaa kaiken. Mutta niistä asioista joihin voin itse vaikuttaa, tämä ei jää kiinni. Onnesta soikeana ja uutta motivaatiointoa puhkuen lähdin samantien juoksulenkillekin. Rapakunnossa voimat eivät riitä opiskeluun töiden ohessa. Ottaen huomioon, että edellisellä kilometrin köpöttelylenkillä alkoi pistämään, tällä kertaa juoksu kulki ihan mukavasti. Tietenkin omaa kroppaa kuunnellen piti aloittaa lyhyellä lenkillä, koska sykkeet huiteli aika huimissa lukemissa, mutta täältä kyllä noustaan vielä.

Sitten siihen viime viikkoon, josta ajattelin alunperin tulla kirjoittelemaan. Uudet myrkyt aiheuttivat tietenkin uudenlaiset sivuvaikutukset, joista täällä vähän jo kirjoittelinkin. Aikalailla tasan viikko meni petipotilaana edellisten sytojen jälkeen ja tiedättekö kuinka paljon virtaa voi kertyä yhteen naiseen viikon nukkumisen aikana. Se on aika paljon se. Sitä mukaan, kun vointi koheni, voimistui myös tarve päästä tekemään ja touhuamaan. Varasimmekin siskoni kanssa päiväristeilyn Tallinnaan kolmen päivän päähän, mutta jo seuraavana päivänä olin siskoni luona yökylässä odottamassa reissua. En malttanut olla paikoillani en.

Palasin viime tiistai-iltana reissulta kotiin ja keskiviikkona aloin jo valmistelemaan perjantain rapujuhlia. Olen jo monta vuotta halunnut osallistua rapujuhliin ja vain toivonut, että kutsu joskus tipahtaisi postilaatikkoon. Noh, sattuneesta syystä tänä vuonna olen miettinyt paljon elämän rajallisuutta ja ymmärtänyt, että jos elämässä haluaa jotain kokea tai saavuttaa sen eteen on oltava valmis myös jotain tekemäänkin. Niinpä sain idean järjestää itse rapujuhlat ja sainpa ystäväporukankin innostumaan ajatuksesta. Viime perjantaina siis toteutui yksi haaveistani ja sain osallistua rapujuhliin tai oikeastaan olla mukana myös järjestämässä niitä. Juhlat pidimme kotonamme nyyttärimeiningillä ja ai että tykkään kyllä järjestää kaikenlaisia illanistujaisia. Ilta ja yö oli onnea ja naurua täynnä, ja nuo samat fiilikset jatkuivat myös seuraavalle päivälle, kun lähdettiin porukalla juhlistamaan rakkautta kaverin hääillanistujaisiin.

Nyt on mahtava fiilis oikeasti. Tästä akasta ei yks hemmetin syöpä elämäniloa vie! Tällä on myös hyvä jatkaa kohti sytostaatteja 5/6. Hitto miten pelottavaa ja niin mahtavaa, että ne oikeasti on kohta ohi!

Kakskytseitsemän?

Havahduin tänä aamuna miettiessäni elämän menoa, miten erilaisessa elämäntilanteessa olen nyt kuin monet muut ikäiseni.

En sairastuttuani kysynyt kysymystä miksi juuri minä tai kokenut tulleeni epäreilusti elämässä kohdelluksi. Otin uuden elämäntilanteen vastaan pala kerrallaan, niin pieninä askelina, että jaksoin ne ottaa. Tai otan noita askelia edelleen. Pikkuhiljaa yritän sisäistää mitä tämä kaikki tarkoittaa ja miten tästä jatketaan tänään, huomenna.

(Näistä pohdinnoista huolimatta mulla on ollut ihan huippuviikko ja huomenna meidän koti täyttyy lemppari-ihmisistä, kun vietämme rapujuhlia ♥. Helan går tidi tittidi dittidi dii dii dii ♪♫♪ ).

Kesä

Oli ja meni?! Tämä kesä ei ollut ihan sellainen kuin alkukeväästä ajattelin siitä tulevan, mutta sen sijaan, että miettisin mitä menneenä kesänä missasin, ajattelin kirjoittaa siitä mitä kesältä sain.

Kun keväällä sain tietää sairaudestani, tiesin, että hoidot muuttaisivat myös kesän suunnitelmat. Alkukesä meni leikkauksesta toipuen ja uuteen elämäntilanteeseen pikkuhiljaa sopeutuen. Kaikki oli uutta eikä kukaan osannut kertoa miten jaksaisin tulevat hoidot läpi. Oli mentävä päivä kerrallaan. Päätin kuitenkin, että otan kesästä kaiken irti ja selvitän mitä tarjottavaa sillä minulle oli. Kesä on kuitenkin aina kesä. Ja lyhyt, joten siitä pitää nauttia täysillä.

En tiedä voiko kukaan koskaan sairastua ”hyvään” aikaan, mutta uskon, että sain itse paljon voimia kesästä. Sairastumiseni osui töiden puolesta alkavien kesälomien alle, joten pienillä muutoksilla saimme työni järjesteltyä kesän ajaksi ilman varsinaista sijaista. Myös lämpöiset kesäpäivät houkuttelivat ulos liikkumaan ja pihatöihin. Talvella olisi varmasti ollut helpompi luovuttaa ja hautautua peittojen alle. Myös erilaiset kesätapahtumat vetivät ihmisten ilmoille eikä ollut haluakaan mökkihöpertyä kotona. Myös ystävillä ja perheellä oli kesälomaa, jolloin minulla oli seuraa myös arkipäivisin. Monena väsyneenä päivänäkin kesä houkutteli raikkaaseen ulkoilmaan ja tänä kesänä olen useasti vain maannut nurmikolla, kun voimat eivät ole riittäneet muuhun.

En väitä, että mennyt kesä olisi ollut helppo, mutta se on ollut kuitenkin hyvä. Välillä kesä on tuntunut raskaalta ja olen sortunut suorittamiseen. Kesästä ja auringosta on ollut pakko nauttia, koska kohta sitä ei enää olisi. Olen ollut salaa tyytyväinen sadepäiviin, jolloin olen antanut itselleni luvan levätä ja pikkuisen laskenut jo päiviä jouluunkin.

Päätin, että tästä kesästä tulee hyvä ja että muistaisin sen muustakin kuin sytostaateista. Vaikka kesä onkin luonnollisesti pyörinyt sairauden ympärillä, nyt taaksepäin katsottuna muistan kesän nimenomaan tapahtumista, kokemuksista, unelmien täyttymyksistä ja ihmisistä, joiden kanssa sain sen jakaa.

Ilman ihmisiä kenen kanssa sain jakaa kesän kokemukset, olisi varmasti vaikeampi olla tässä. Miettiä mennyttä kesää hymyillen ja katsoa varovan rohkeasti tulevaisuuteen. En varmastikaan ole osannut tai osaa koskaan kiittää tarpeeksi ihmisiä ympärilläni. Se voima ja tsemppi, jonka olen heiltä (eli teiltä ♥) saanut on jotain niin käsittämätöntä, ettei sille löydy sanoja. Jokaisen ”miten voit”-viestin tai, -puhelun merkitys, kaikki katseet, kosketukset ja sanat, joista on huokunut välittäminen, täysin arkiset asiat, juhlat, joihin olen saanut osallistua, kaikki kirjeet, kortit, karkit, pipot, kukat ja huivit, jotka olen saanut. Kaikki täysin arkinen läsnäolo. Ne ovat jotain mistä en voi kuin nöyrästi olla kiitollinen. Mulla (ja myös mun läheisillä) on ihan mielettömiä ihmisiä ympärillä. Tästä on hyvä jatkaa.

Kuten kerroin, kesästä ja elämästä nauttiessa olen sortunut välillä myös suorittamiseen ja välillä on porskuteltu jaksamisen rajoilla. Nyt alkavan syksyn myötä olen antanut itselleni luvan rauhoittua ja levätä, keskittyä täysillä loppuihin hoitoihin. Tänään sain virallisesti sijaisen töihin, joten tämän vuoden osalta on nyt työtkin tehtynä. Myös sytostaattihoidon osalta ollaan jo yli puolivälin, joten loppuvuosi menköön vaikka peiton alla. Ihan sama, mulla oli huippu kesä! ♥

Syöpäläski

Pakko jakaa yksi *syöpäläskin päivän tapahtuma. Tänään mulla oli työterveyslääkärin tapaaminen, ihan siis rutiinikäynti Kelan sairauspäivärahaa varten. Lähdin tapaamiseen pyörällä, joka mielestäni oli jo itsessään saavutus, koska nyt viikkoon en ole ollut pystyssä juuri puolta tuntia pidempään (niitä häitä lukuunottamatta). Pyöräily sujui olosuhteet huomioon ottaen joutuisasti ja matkanteko rullasi. Tunsin oloni voittajaksi, kunnes ylämäkeen hyytyessäni ohitseni pyyhälsi varmasti kahdeksankympin tietämillä oleva hieman spurkulookkinen papparainen! Haha. Täytyy kyllä myöntää, että itsetunto kärsi pienen kolauksen; ei tässä nyt kovin hyvässä kunnossa ollakkaan. Jokatapauksessa tilanne oli mielestäni niin koominen etten voinut kuin nauraa sille ääneen. Siinä romuttui oma voittajafiilis sekunnin osissa, mutta olipahan ohikulkijoille ihmettelemistä, kun syöpäläski hyytyy pikkuruiseen mäkeen ja nauraa räkättää yksinään. Iloja ne on arjen pienetkin ilot ja täältä kyllä vielä noustaan!

*syöpäläski -termi varmaan kaipaa hiukan avaamista, ettei kukaan nyt pahoita mieltään. Täällä meillä päin syöpäpoliklinikka on neljännessä kerroksessa ja kun ensimmäisen kerran puolisoni kanssa noita portaita kivuttiin, kuulin puolisoni suusta lausahduksen ”on se hyvä, että tää on neljännessä kerroksessa, saa SYÖPÄLÄSKITKIN vähän liikuntaa.” Vilkaisin nopeasti ympärille ettei kai kukaan kuullut ja sitten papatus ettei täällä saa noin puhua! Hetken hämmennyksen ja sananvaihdon jälkeen selkisikin, että puolisoni oli sanonut syöpäläiset... Noh, nyt aina muistan noissa portaissa miten hyvää ne tekevät meille syöpäläskeille.