Sytostaatit 5/6

Eilinen päivä meinasi olla vähän liikaa tällaiselle kipuherkälle neulakammoiselle. Kaikki oikeastaan alkoi jo keskiviikkona, kun syöpikseltä soitettiin, etten ollut läpäissyt aamun labratestejä. Veriarvot olivat liian matalalla seuraavien sytojen antoa varten. Olin keskiviikkona labrasta poistuessani erehtynyt jo hymyilemään ajatukselle kuinka nämä säännölliset pistämiset olisivat pian ohi. Nyt jouduin torstaiaamuna, eli eilen, uudestaan aamulla labraan ja jännittämään olisivatko arvot nousseet päivän aikana viitearvojen sisäpuolelle, että sytostaatit saataisiin annettua aikataulussa.

Labrasta menin suoraan syöpikselle odottelemaan, vaikka tiesin että tuloksissa voisi mennä tuntikin. Etsin hoitajan ja kysyin otanko pahoinvointilääkkeet jo heti varuilta, vaikka siinä vaiheessa ei vielä tiedetty pystytäänkö sytoja edes antamaan. Sovimme, että odottaisimme tulokset ja hoitaja tulisi sitten heti ilmoittamaan. Hassua, etten ollut koskaan ennen tavannut ko. hoitajaa, mutta hän tuntui tietävän kyllä kuka olen ja mikä oli tilanteeni, vaikka en edes esitellyt itseäni. Syöpiksellä saa kyllä tosi henkilökohtaista ja mukavaa hoitoa, hoitajat tuntuvat tuntevan meidät ja muistavan käymämme keskustelut. En tosiaan ole ennen tottunut näin henkilökohtaiseen hoitoon ja palveluun, mutta se tuntuu kyllä mukavalta.

Valkosoluarvoni olivat nousseet päivän aikana rimaa hipoen viitearvojen sisäpuolelle, joten tiputus pystyttiin niiden puolesta aloittamaan. Ainut vain, että käden suoneni olivat kadonneet omiin piiloihinsa. Kolme eri hoitajaa yritti tuloksetta, myös ranteeseen, jossa on paljon hermoja ja pistäminen sattuu normaalia enemmän, mutta aina suoneni karkasivat neulan alta. Yksi saamistani sytoista on kudosmyrkyllinen, joka suonesta ohi mennessään voisi kai aiheuttaa kuolion, siksi tipan laitto pitää onnistua hyvin. Parin tunnin yrittämisen (ei kuitenkaan siis onneksi jatkuvan) jälkeen paikalle pyydettiin anestesialääkäri, joka sai laitettua tipan. Labrakäynnit mukaan lukien, laskin jälkeenpäin, että kädessäni oli yhdeksän reikää, mutta tästäkin taas selvittiin.

Eikä tässä edes kaikki.

 Se mistä epäilen etten selviä, ainakaan yksin, ovat valkosolukasvattajapistokset, jotka mulle nyt määrättiin alhaisten veriarvojen vuoksi. Tänään illalla pitäisi pistää itse ensimmäinen ruiske mahaan tai reiteen ja toistaa se kolmena päivänä peräkkäin. Harjoittelimme sairaalalla pistosten laittoa hoitajan kanssa, mutta jo pelkkä neulan näkeminen aiheutti huippausta, joten epäilen että tässä tulee nyt minun sietorajani vastaan. Pyörryn varmaan jo siitä, kun otan ruiskun pois pakkauksesta. Täytyy siis toivoa, että puolisostani paljastuisi taas rohkean hoitajan puoli (kuten dreenin tyhjentämisen kanssa). Toki yksi mahdollisuus on varata myös tk:sta aika ja laittavat siellä pistoksen. Onneksi on vaihtoehtoja.

Huh huh, kaikkea sitä. Onneksi kroppa palautui sytoista hyvin edes tähän asti. Näistä olotiloista ja pistoksista kun selviän, on jäljellä enää vain viimeiset sytostaatit ainakin tänä vuonna. Siis viimeiset! Nyt hoen vain itselleni, että tokavika, tokavika...oikeasti toiseksi viimeiset syto-olotilat.

Näissä merkeissä luultavasti taas tämä viikko, mutta kun täältä taas nousen jäljellä on enää sytot 6/6. Niin pelottavaa ja niin mahtavaa!

Ai miksi tarvitsen kolme ruisketta nostamaan valkosoluarvojani? Veren valkosolut ovat tärkeitä, sillä ne tuhoavat vieraita mikrobeita verestä ja ovat siten elimistön ensimmäinen puolustusmekanismi infektioita vastaan. Minulla arvot ovat jo nyt matalalla ja laskevat vielä muutenkin sytostaattien takia. Tällä hetkellä minulla ei siis ole oikeastaan vastustuskykyä ja esim. pelkkä nuha voisi olla vaarallinen. Pistosten ohella hyvä käsihygienia ja tarttuvia tauteja sairastavien ihmisten välttäminen auttavat estämään mahdollisen infektion. Pistokset siis auttavat elimistöäni kasvattamaan tarvittavia valkosoluja, mikä motivoi kyllä laittamaan pistokset.