Vapaapäivä

Viikko sitten alkoi uusi hoitojakso; sädehoito. Ensimmäistä kertaa pystyin suhtautumaan uuteen hoitoon ilman alkujännitystä. Ajattelin, että toisi sädehoito mukanaan mitä tahansa, en murehtisi sitä etukäteen. Kaikki kuitenkin on aina niin yksilöllistä. Jos jotain matkan varrella tulisi, niin sitten saisi olla murheiden aika, mutta ei ennen. Suhtautumista myös helpotti, että olin aiemmin syksyllä tavannut naisen, jolta oli sädehoito juuri loppunut ja nyt suunnittelukerralla tapasin toisen tutun naisen sädehoitojen puolivälissä, ja he molemmat olivat vielä hengissä! Hymyilivät ja vakuuttivat, että sytostaattien jälkeen sädehoito ei ole mitään.

Toden totta, sädehoito on täysin kivutonta, eikä ainakaan vielä ole sädetysalueen pientä arkuutta lukuunottamatta tullut edes mitään sivuoireitakaan. Toki hoitajat sanoivat, että ne tulisivat n. 2-3 viikon kuluttua hoidon aloituksesta. Itse sädetys tapahtuu siis niin, että makaan selälläni ”laudalla” kädet pään yläpuolella ja kone kiertää ympärilläni antaen sädetystä eri suunnista lyhyissä pätkissä. Ilman katossa olevaa säteilyn varoitusvaloa ja koneesta tulevaa ”ttzzzz”-ääntä en edes tietäisi milloin saan säteitä. Ennen sädetystä on kuitenkin tärkeää, että olen täsmälleen samassa asennossa kuin suunnittelukuvassa (TT-kuvaus), jotta säteet saadaan kohdistettua joka kerta samalle alueelle. Kohdistus tehdään hoitajien toimesta lasereiden ja ihooni piirrettyjen viivojen avulla, eli itse vain makaan rentona laudalla ja hoitajat siirtelevät mua oikeaan asentoon.

Etukäteen pelkäsin (totta, alun sepityksestä huolimatta tätä tosiaan ennakkoon pelkäsin ja tietenkin ihan turhaan), että sädehoidon kohdistamisen helpottamiseksi ihooni tatuoitaisiin pienet merkit. Olin lukenut, että näin voitaisiin toimia, mutta ainakin mun tapauksessani merkit on piirretty ihan tavallisella tussilla. Paitsi nuo merkit eivät ole mitkään pienet...ylävartaloni on kuin aarrekartta kaikkine viivoineen ja rasteineen, mutta ennemmin tosiaan aarrekartta kuin tatuoinnit! Tatuointi olisikin ollut kipuherkän neulakammoisen pahin painajainen.

Sädetys itsessään ei kestä kauan...olen huono arvioimaan aikaa, mutta veikkaisin, että muutaman minuutin. Eniten aikaa kuluu oikean asennon löytämiseen ja etukäteen sanottiin, että aikaa kaiken kaikkiaan menisi max. vartti. Ensimmäisillä kerroilla mulla kuitenkin meni siellä aikaa noin puoli tuntia, koska hoitajat eivät saaneet mua oikeaan asentoon. Asento tarkistetaan ennen sädetystä vielä tarkistuskuvilla ja mun kohdalla noita kuvia jouduttiin ottamaan aina pari kertaa ennen kuin sädetykset pystyttiin aloittamaan. Neljäntenä päivänä hoitajat ilmoittivat, että mulle tehtäisiin uusi viipalekuvaus ja sädetyssuunnitelma. Ensimmäisessä suunnitelmassa mun olkanivel oli sellaisessa asennossa, että hoitajat eivät saaneet sitä enää samaan asentoon. Sen takia mun asettelussa oli kestänyt aina niin kauan, mutta nyt tuo asia oli päätetty lääkärini luvalla korjata.

Ennen uutta kuvausta paikalle oli kutsuttu vielä toinen lääkäri vakuuttelemaan mua, että toisinaan tällaistä joudutaan tekemään eikä tästä tarvitsisi olla huolissaan. Lääkärin mukaan ”huonosta” asennosta huolimatta säteet on pystytty kohdistamaan oikealle alueelle, mutta joitakin millien heittoja on saattanut tulla, mutta uudella suunnitelmalla saadaan nekin heitot pois. Aika tarkkaa työtä taitaa olla, toki onhan siinä vieressä mm. keuhkot, joita pyritään suojelemaan säteiltä, joten hyvä vain. Eilen sainkin sädehoidon jo uuden suunnitelman mukaan ja kuinkas ollakaan hoitajat saivat mut ekalla yrittämällä oikeaan asentoon ja sädetys päästiin antamaan heti. Itse en kyllä huomannut mitään eroa asennossani, mutta siksi siellä onkin ammattilaiset paikalla.

Tänään mulla on sädehoidosta vapaapäivä, koska hoitokoneelle, jossa olen käynyt, tehdään jokin päivitys. Ymmärsin etukäteen, että olisi tärkeää saada säteitä joka viikko viitenä päivänä, mutta mulle osuu kyllä tälle hoitojaksolle useampikin vajaa viikko. Mm. tämän ja hoitohenkilökunnan kouluksen takia. Täytyy kuitenkin vain luottaa, että näistä vapaapäivistä päättänyt henkilö on tehnyt päätöksensä potilaiden etu edellä.

Ihanaa muuten, että on ollut niin aurinkoista. Mietin yksi aamu sädehoitoon ajellessani, kun aurinko häikäisi silmiäni, että onko ennenkin muka paistanut vielä marraskuussa aurinko...Onhan se varmaan paistanukkin, yleensä vain olen ollut tähän aikaan valoisan ajan töissä enkä sen vuoksi ole ollut niin tietoinen aurinkoisista päivistä. Siitä tulikin mieleen, että tämä mun ”lomakin” lähenee uhkaavasti loppuaan. Sairaslomaani jatkettiin vielä vuoden loppuun asti, mutta alkuvuonna olisi tarkoitus palata töihin. Enpä paljoa ristiriitaisemmin voisi ajatella töihin paluusta ja arjen lähenemisestä. Molempiin liittyy niin paljon ihanaa, jota olen odottanut, ja toisaalta myös paljon pelkoa ja epävarmuutta.

Loppuvuoden aion kuitenkin vielä nauttia jatkuvien hoitojen tuomasta turvallisuuden tunteesta, kiireettömästä vapaa-ajasta, saapuvasta talvesta, ja uskon, että tulevasta joulusta tulee itselleni poikkeuksellisen tärkeä. Pitkä matka on tultu juhannuksen syto-oloista, kun ensimmäisen kerran laskin päiviä jouluun, jolloin rankimmat hoidot olisivat takana päin.

Kuva hoitokoneesta.