2.viikko ja juhlahumua

Olin ostanut viime vuoden puolella lipun festareille, joka on kaveriporukassamme muodostunut jo perinteeksi. Alusta asti minulle oli selvää, että haluan osallistua ko. festareille myös sairastumisestani huolimatta, jos se suinkin olisi mahdollista. Ajattelin, että jos selviän alueella edes 15 minuuttia koko viikonlopun aikana, saan lippurahoilleni vastinetta. Enkä edes harkinnut lipun myymistä.

Juhannusolojen jälkeen tiesin, etten voisi olla varma osallistumisestani ennen kuin oikeasti olisin festarialueella, mutta jo keskiviikkoiltana uskalsin vähän pakata tavaroita silläkin riskillä, että takapakkia voisi vielä tulla. Sitten tuli festareiden aika ja voi kuulkaas!! Kaikki kolme päivää leirintäjatkoineen olin täysillä mukana! Se on jotain mitä en edes uskaltanut toivoa. Nautin ihan joka ikisestä sekunnista ja olin pakahtua onnesta ♥. Kaiken keskellä myös unohdin useastikin ja pitkiksikin ajoiksi koko sairauden. Ne oli ensimmäiset kerrat, kun oikeasti unohdin, että mulla on syöpä. Mahtava tunne! Muutenkin uskallan väittää, että huolimatta kaikesta myrkkymäärästä mitä kudoksiini on laitettu, olin leirintäporukkamme hyvävointisin koko viikonlopun ajan. Ei fiiliksen nousuja ja laskuja vaan tasaista hyvää fiilistä koko festarit ilman minkäänlaisia olotiloja. Tällaisten kokemusten takia me täällä ollaan! Pieniä asioita, joista pitää osata nauttia.

Tämän vuoden festarijuomat. Ja kaikki meni!

Sitten toisiin aatoksiin...vaikka kirjoitan tätä pääasiassa itselleni, haluan kuitenkin nyt vähän selittää. Tämä blogi käsittelee elämääni pelkästään sairastumiseni näkökulmasta ja siitä miten se vaikuttaa esimerkiksi arkeeni. Sairauden ohessa elämässäni on kuitenkin (luojan kiitos) paljon myös muitakin asioita vaikka en niistä tänne välttämättä kirjoittaisikaan. Olen kirjoittanut usein asioista, joista olen sairastumiseni myötä joutunut luopumaan, mutta elämässäni on myös asioita, jotka ovat säilyneet. Niistä mainittavimmat ovat ehdottomasti perhe ja ystävät eli läheiseni.

Sairastuttuani suoraan sanottuna pelkäsin miten sairaus tulisi vaikuttamaan ystävä- ja kaverisuhteisiini. Muuttaisiko tilanne suhdettamme? Voisinko jäädä ns. porukan ulkopuolelle, koska ihmiset eivät osaisi tai uskaltaisi kohdata? Mietin myös miten itse suhtautuisin, jos oma läheiseni sairastuisi vakavasti. Pahin pelkoni ehdottomasti oli, että läheiseni alkaisivat ”suojelemaan” minua heidän omilta murheiltaan, kun minulla on nyt menossa tämä oma taisteluni. Tänään olen kuitenkin täysin varma, että pelkäsin turhaan. Ystävät, ne oikeat, pysyvät kyllä rinnalla. Jokainen omalla tavallaan. Ja kyllä, me puhumme ja teemme edelleen ystävieni kanssa samoja asioita kuin ”ennenkin”. Ystävyyden voima on niin käsittämätön, etten osaa siitä edes kirjoittaa mitään. Toivon vain, että olen osannut ja osaan olla edes hieman sellainen ystävä itse, kuin minulle on oltu. Olen saanut läheisiltäni niin paljon voimaa ja tukea, että en voi olla kuin nöyrästi kiitollinen siitä millainen tukiverkko minulla on ympärilläni. Kiitos siitä!!! ♥♥♥

Tämän päivityksen myötä olen myös valmis haistattamaan syövälle piiiitkät! Tätä akkaa ei niin vaan nujerreta! Juhannuksen jälkeen olemme nyt tasoissa, minä-syöpä 1-1.