Toinen sytojakso on jo loppusuoralla ja vointi on ollut mitä mahtavin. Töistäkin kyseltiin kuulumisia ja vastasin, että ei tässä oikeestaan oo ollut mitään ihmeellistä. Niin paitsi tosiaan tää syöpä ja siihen liittyvät hoidot.
Olen jaksanut tehdä ja touhuta vaikka mitä. Tehnyt uusia juttuja, joista olen haaveillut ja nauttinut kesästä. Syöpä on ollut pitkiäkin aikoja poissa mielestä ja välillä olen tuntenut jopa huonoa omaatuntoa, kun olen ollut näin hyvävointinen ja saanut nauttia elämästä. Jotenkin mieleeni on iskostunut ajatus, että kun on sairas, niin silloin ollaan kipeänä, maataan sängyn pohjalla ja surkutellaan omaa elämää. Ja jos näin ei ole, ei voi olla kovin vakavasti sairaskaan. Mutta kun tämä hullu sairaus ei aiheuta minulle itsessään kipuja vaan hoidot. Ja tällä sytojaksolla pääsin vielä sivuvaikutusten kanssakin helpolla, kun kaikki oireet olivat täysin siedettäviä.
Kesästä ja vapaasta nauttiessa olen siis joutunut muistuttelemaan itseäni miksi minun ei tarvitsisi kokea huonoa omaatuntoa esim. siitä, ettei minulla ole tänä kesänä erillistä lomaa, vaan ”saan lomailla” koko loppuvuoden. Minullahan on syöpä, vakava sairaus, jonka takia minut on todettu työkyvyttömäksi joulukuun aluille asti. Ja vaikka vointini puolesta voisinkin tehdä ajoittain töitä, se ei ole mahdollista mm. työni takia, koska se vaatii tekijältään 110% panostuksen eikä KELAkaan näyttänyt vihreää valoa ajatukselleni tehdä töitä vointini salliessa. Olen siis osittain pakotettuna ”lomailemaan” loppuvuoden.
Minulla ei siis ole enää ollut ongelmia saada aikaani kulumaan, vaan työstä vapautuneelle ajalle on löytynyt muuta käyttöä. Näin jokin aika sitten FB-päivityksen, jossa manattiin kiireistä elämää, kun pitää ehtiä tapamaan ystäviä, harrastaa ja mitähän kaikkea muuta ”ikävää”... Tuolla logiikalla olen siis itsekin tällä hetkellä kauhean kiireinen. Kiire tehdä kivoja juttuja.
Olen miettinyt suhtautumistani myös työelämään. Töistä pois jäädessäni elämääni jäi valtava aukko. Koin, että multa oli riistetty tahtomattani työkyky ja minut vain yhtäkkiä syrjäytettiin pois työelämästä. Tällä hetkellä kuitenkin vähän jo salaa odotan syyskuun alkua, jolloin saan virallisesti sijaisen ja saan oikeasti unohtaa työasiat. Tähän asti olen kuitenkin joutunut jonkin verran hoitamaan työjuttuja juuri tuon sijaisuudettomuuden takia. Toki työt ja se, että sain kokea alun kolauksen jälkeen itseni edes ajoittain töissä tärkeäksi on ollut yksi henkirei´istäni. Mutta nyt tuntuu, että olen hetkeksi valmis luopumaan työelämästä. Ehkä taustalla on suuri haave mahdollisuudesta palata taas alkuvuodesta työelämään ”terveen” papereilla uutta tarmoa pursuten.
Elämääni täyttää tällä hetkellä pääosin siis kivat asiat ja kuten sanoin, syöpä on ollut koko ajan vähemmän mielessäni, vaikka tulevaisuus salakavalasti pelottaakin syvällä sisuksissani. Sairaus muistuttaa tällä hetkellä itsestään oikeastaan vain peilin kautta. Välillä pitää oikein pysähtyä katsomaan itseään peilistä ja todeta ettei sieltä tosiaan enää katso takaisin terve nainen vaan leikkauksen runnoma, lähes kalju, kortisonin turvottama syöpäpotilas. Monesti silloin pysähdyn miettimään, kuinka rajujakin toimenpiteitä minulle on jouduttu tekemään parantumiseni tavoittelemiseksi, ja silloin muistan ettei kyseessä ole mikään läpihuutojuttu. Vaikka hoidot ovatkin muokanneet jonkin verran ulkonäköäni, ne kuitenkin antavat enemmän kuin ottavat; nimittäin mahdollisuuden tulevaisuuteen. Näiden rajunakin kokemieni hoitojen tarkoitus on saada minut paranemaan ja pienentää suurta uusiutumisriskiäni seuraavan viiden vuoden ajan. Aika heikoilla olisin kyllä ilman näitä hoitoja.
Ehkä ajoittaisen huonon omantunnon kokemisen myötä olen miettinyt paljon ajankäyttöä. Välillä joudun oikeasti ravistelemaan itseäni siitä, etten voi kokea huonoa omaatuntoa vapaa-ajastani, koska minulla on syöpä! Hitto vie antaisin mitä tahansa, että syövän sijasta saisin manata työkiireitä tai kokea ahdistusta siitä, ettei löydy töitä, vaikka olisin täysin työkykyinen! Ja kyllä, olen varmasti joskus töissä kiirekausina salaa tai ehkä jopa ääneenkin toivonut, että saisin lisää tunteja vuorokauteen. Ja hokkuspokkus, nyt toiveeni on kuultu ja vapaa-aikaa on! Enpä vain tajunnut toivoessani, että lisävapaa-ajan kylkiäisenä saattaa tulla esim. syöpä. Nyt on sitten molemmat. ”Pitää varoo mitä toivoo, toivees voi toteutuu” laulaa Reino Nordinkin.
Elämästä ja kesästä fiilistellen eteenpäin! Ja itselleni ”syöpäkorttia” vilautellen, jos alkaa huono omatunto kalvamaan. Kai sitä on oltava vähän lahopää, kun pitää itselleen muistuttaa, että on ihan ok, kun elämä onkin kivaa. Vaikka olen kyllä kuullut sellaisenkin sanonnan, että hiukset ja järki eivät pysy samassa päässä... järkeä siis odotellen, koska hiukset kyllä tippuvat. Hiustenlähdöstä olen muuten luvannut kirjoittaa, mutta palataan siihen sitten myöhemmin, sillä tästä postauksesta tuli jo muutenkin liian pitkä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti