Tunteiden vuoristorataa

Syöpänaisen vuoristoradasta iltaa! Juuri kun olin onnistunut unohtamaan ensimmäisiä kertoja koko syövän ja sen myötä saanut maistaa taas ”normaalia” arkea, sieltä se tuli. Muistutus. Siitä missä tässä nyt oikeasti mennään, nimittäin tänään se tapahtui. Niskaa haroessani käteeni jäi tuppo hiuksia...taas onkin sitten edessä uusi asia, johon en osaa yhtään aavistaa miten reagoin. Vaikka yksi hiustuppo ei kaatanut maailmaani, toivon, että hiukset nyt aluksi vain ohenisivat ja pystyisin mahdollisimman pitkään pitämään omat hiukseni. Ehdin kyllä varmasti kyllästymään kaljuuni vaikka pitkittäisinkin hiusten leikkuun viimeiseen pisteeseen asti! Tai saa nähdä, voihan mulla mennä myös hermot tippuvaan tukkaan ja ajan kaljun hyvinkin pian. Nämä on taas näitä, enpä tiedä...aika näyttää.

Kuitenkin tuo hiustuppo sai minut menemään internetin ihmeelliseen maailmaan etsimään vertaistukea. Enhän tokikaan ole ainut nainen, josta on tullut tai tulee tahtomattaan hiukseton. Päädyin yhdelle sivulle ja sieltä se tuli. Toinen pommi. Muistokirjoituksia ihmisille, jotka ovat hävinneet tämän taistelun. Olen omassa pienessä kuplassani unohtanut ettei kaikki selviäkään tästä... Olen jotenkin uskonut omaan parantumiseeni niin vahvasti ja ajatellut tätä vain pakollisena välivaiheena elämässäni, että olen unohtanut tosiasiat. Ja ihan kuin olisin ollut tähän asti muka kuolematon! Taas muistutus siitä, että elämästä pitää muistaa nauttia ja tehdä asioita, jotka tekevät itsestä onnellisen.

Ja siitä oiva aasinsilta toisenlaisiin asioihin! Nimittäin mikä minä olen paasaamaan siitä, että pitää tehdä niitä asioita, joista tulee hyvä mieli, jos en tee niin edes itse. Ennen diagnoosia mulla oli hyvä ”urheiluvaihe” menossa, kävin salilla 3-4 kertaa viikossa ja olin löytänyt liikkumisen ilon. Tavoitteenani oli, että olisin kesällä ”elämäni kunnossa”. Noh, elämä ei mene niin kuin itse sitä suunnittelee, eikä tarvitsekaan, enkä todellakaan ole tällä hetkellä tavoitteessani.

Meidän sohvalta näkee suoraan kadulle ja leikkauksesta toipuessani katselin lenkkeileviä ihmisiä ikkunasta. Mielessäni huusin heille, että toivottavasti he ymmärtävät mikä onni heillä on, kun voivat juosta ja liikkua. Nyt kun oma vointini on ollut hyvä, on myös kunnon hikiliikunnan kaipuu tullut elämääni. Ja tänään sen tein! Noudatin ”omia” elämänohjeitani ja lähdin juoksulenkille! Ihan vain siksi, että tiesin siitä tulevan hyvä olo. En muista mitä syto-oppaissa sanotaan hikiliikunnasta, mutta tänään kuuntelin omaa kehoani ja tiesin olevani tähän valmis. Ja hei, juoksin 3 km itselleni ihan reipasta tahtia! Ei mielestäni ollenkaan huono leikkauksen ja sytojen jälkeen. Kilometrimäärää tärkeämpää kuitenkin on se, että elämääni palasi asia, jota olen kaivannut ja aion kyllä jatkossakin ulkoiluttaa itseäni voinnin mukaan!

Nyt kun liikunta tekee paluuta elämääni, pitäisi myös ruokavalio saada kuntoon, syöpähoitoja tukevaksi. Olen kärsinyt vähän ruokahaluttomuudesta tai oikeastaan enemmän siitä, että yksinkertaisesti olen vain unohtanut syödä ja sen myötä olen antanut itseni syödä sitten vähän mitä sattuu. Pitäisi kuitenkin kiinnittää nyt enemmän huomiota siihen, että lautaselle päätyy hyvää puhdasta ruokaa. Ainakin nimenomaan näinä hyvinä päivinä!

Tämän päivän fiilikset seilasivat siis arkionnesta kuoleman pelon kautta päätökseen ja toteutukseen tehdä sitä, mikä teki minusta tänään onnellisemman! Näillä eväillä taas uuteen päivään :).