10.6.2016 Magneettikuvaus ja biopsia (kipuvaroitus herkille!)

Tänään tunsin ehkä elämäni kovinta kipua ja ensimmäistä kertaa turvattomuuden tunnetta tämän ”prosessin” aikana. Tänään oli siis taas biopsia (koepalojen otto). Tosin tällä kertaa magneettikuvaohjauksella...kohteena siis leikkaamaton rinta, josta oli myös löytynyt poikkeama.

En osannut pelätä kipua etukäteen, koska edellinen biopsia ei tuntunut juuri lainkaan puudutusta lukuunottamatta (se tosin tehtiin silloin ultraääniohjauksella) ja magneettikuvauskin taisi olla jo elämäni neljäs kerta. Haavan osalta vähän mietin miten pystyisin olemaan mahallani, mutta koska se oli hyvin parantunut ja pääosin tunnoton, päätin luottaa lääkäreiden arvioon, että olen tähän valmis. Fyysisesti. Henkisesti olen vieläkin ymmälläni mitä juuri tapahtui...

Alku meni rutiinilla; sairaalan paita päälle, kanyyli käteen ja etsimään hyvää asentoa laitteeseen. Tai hyvää ja hyvää, ennemmin ehkä mahdollisimman siedettävää olla liikkumatta seuraavan tunnin. Taas jouduin taistelemaan mielikuvitustani vastaan ettei kukaan olisi tulossa kutittelemaan jalkapohjiani.

Magneettikuvauksessa ajantajuni katoaa, mutta ensiksi otsaani alkoi vihloa, sitten laite alkoi painamaan rintakehääni niin että kipu vihloi selkään asti. Kipu oli kuitenkin sen verran siedettävää, että päätin sinnitellä loppuun asti liikkumatta, ja pian sainkin kuulosuojaimiini tiedon, että vedetään pois koneesta. Kipu ei kuitenkaan loppunut siihen vaan tästä se vasta alkoi. Makasin edelleen liikkumatta pää reiässä, kuulosuojaimet korvilla ja kädet sidottuina. Lääkäri yhdessä hoitajan kanssa alkoi etsimään kohtaa, josta koepalat otettaisiin. En kuullut heidän keskusteluaan enkä nähnyt mitä tapahtui...taisin sanoakin etten kuule, jos puhuvat minulle. Sitten kuulin, että nyt aletaan puuduttamaan! Sen jälkeen en tiedä mitä tapahtui, mutta kipu oli jäätävää. Pahinta mitä muistan, vaikka toivun juuri leikkauksesta ja kainalon tyhjennyksestä. Kipu oli niin kovaa, että aloin tärisemään koko kropallani voimakkaasti, jalat sätki tahtomattani ja kyyneleet tulivat silmiini.

Tuolla hetkellä tunsin myös turvattomuuden tunnetta, koska en tiennyt mitä tapahtui tai tapahtuisi seuraavaksi. Piti vain olla liikkumatta ja odottaa. En tiedä kauanko tilanne kesti. Sen jälkeen minut laitettiin vielä takaisin koneeseen (tarkistettiin, että neula (?) olisi oikealla kohdalla) ennen kuin päästäisiin ottamaan koepalat. Uuden kuvauksen ajan vain tärisin, vaikka kuvaus itsessään olikin kivuton.

Sitten koepalat, joiden otto ei oikeastaan edes sattunut (kiitos puudutuksen), vaan tuntui lähinnä inhottavalta. Odotin vain, että se loppuisi ja pääsisin pois. Makuuasennosta nouseminen olikin sitten omanlainen projekti, mutta pääsin kuitenkin omin avuin ylös ja oma mönkisemiseni jopa nauratti. Tärinä ei kuitenkaan ollut vielä loppunut, lieventynyt kylläkin, ja istuessanikin alkoi huippaamaan, joten hoitaja talutti minut viereiseen huoneeseen makaamaan.

Siinä makailessa olo tuntui voittajalta, selvisin tästäkin!! Vaikka olisin kyllä pärjännyt valtavan hyvin ilman tätäkin kokemusta. Toivottavasti ei ikinä enää.

Lääkäri arveli, että koepalojen otto olisi onnistunut, joten nyt vain toivotaan, että tulokset olisivat hyvät!