Magneettikuvaus on onneksi
kivuton, mitä nyt kanyylin laitto vähän sattuu (ainakin tällaista kipuherkkää).
Tällä kertaa hoitaja kehui suoniani, ja kun mainitsin etteivät kaikki ole aina
samaa mieltä, hoitaja tokaisi, että mulla on hyvät suonet, on vain huonoja
pistäjiä. Hymyilytti. Eka hoitaja, joka ei kauhistunut nähdessään käsivarteni.
Olen ollut aiemminkin
magneettikuvissa, joten tiesin suunnilleen mitä oli tulossa. Makaisin
”laudalla”, joka liukuu sisään kovaääniseen putkeen. Saisin kuulosuojaimet ja
kanyylin kautta varjoainetta. Edellisellä kerralla olin ollut selälläni, mutta
nyt jouduinkin olemaan mahallani. Mahallaan olo olikin vähän ”hurjempi”
kokemus. Kasvoille oli samanlainen reikä kuin hierontapöydässä, joten
kuuloaistin lisäksi myös näköaisti oli poissa pelistä. Myös kädet sidottiin
selkäni taakse, jotta pystyisin olemaan mahdollisimman rennosti. Siinä
asennossa maatessa ei auta kuin luottaa, että on turvassa ja aika menee
nopeasti. Myös mielikuvituksen kanssa saa tehdä töitä ettei mene paniikkiin...
en voinut välttyä ajatukselta, että joku tulee huoneeseen ja alkaa kutittamaan
jalkapohjiani!
Jokatapauksessa selvisin. Vähän
otsaa jomotti, kun oli jäänyt huonoon asentoon, mutta ei muuta. Tällaiset ovat
kivoja käyntejä, kun ei satu ja hoidetaan pelkkänä liukuhihnatyönä. (Jo nyt on
tuntunut hassulta, kun sairaalasta minuun yhteydessä olevat hoitajat ”tuntevat”
minut. He muistavat käymämme keskustelut ja viittaavat niihin. Myös hetun
sanominen puhelimessa on enemmänkin muodollisuus kuin heille oikeasti
tarpeellinen tieto. Tämä on minulle uutta, koska tähän asti olen kuulunut
peruspotilasmassaan). Mutta nyt odotellaan tuloksia taas. Tulokset eivät
kuitenkaan pelota, koska pahempaa ei voi olla enää tulossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti