21.6.2016 Sytostaatit 1/6

"Kynnys" ylitetty.

Nyt on ensimmäinen satsi sytoja tiputettu eli nyt jännitetään miten kroppa ja pää kestää.

Eilen oli ensimmäinen lääkärin ja sairaanhoitajan tapaaminen syöpäpuolen poliklinikalla. Täytyy kyllä myöntää, että eilisestä lääkärin tapaamisesta jäi päällimmäiseksi mieleen keskustelu elintavoista. Itse en olisi toiminnallani pystynyt ehkäisemään sairastumistani, mutta hyvällä yleiskunnolla ja normaalipainolla pitäisi olla hoitojen suhteen positiivinen vaikutus, koska kroppa kestää todennäköisemmin rankat hoidot. Myös nuoresta iästäni pitäisi olla hyötyä.

Jos joskus olen aamuisin miettinyt, kun olen ollut lähdössä pyöräilemään töihin räntäsateessa tai illalla raahautunut salille väsyneenä työpäivän jälkeen, että miksi teen tätä? Miksi en jäisi vain kotia sohvalle, kun ei jaksa tai kiinnosta juuri sillä hetkellä? Niin nyt kyllä tiedän! Se että olen pitänyt itsestään ja omasta kunnosta huolta on kyllä ihan mieletön plussa tällä hetkellä. Lääkärin sanoja lainaten, en olisi voinut omilla elämänvalinnoillani vaikuttaa sairastumiseeni, mutta jos liikunnalla on edes pienikin vaikutus paranemiseen, se on ollut sen arvoista. Ja aion kyllä jatkossakin pitää itsestäni huolta niin henkisesti kuin fyysisestikin. Parannettavaa aina on eikä elämäntapani ole olleet priimaa ja tuskin tulevat olemaan tämän jälkeenkään, mutta huippukunnon sijaan ainakin itselleni tärkeämpää on ollut oma onnellisuus. Sen peruspohja on kyllä löytynyt perusliikunnasta ja arkiruuasta, jolloin "herkkupäivätkin" on voinut pitää hyvällä omallatunnolla.

Nyt kroppa ja pää on aivan uusien haasteiden edessä. Suoneen tykitetään (haha, mikä ilmaisu! tip...tip..tip...mitä tykitystä!) myrkkyä 6 kertaa kolmen viikon välein ja koko elämä on alkanut pyörimään sairastumisen ja siihen liittyvien hoitojen ympärillä. Olen joutunut luopumaan (toistaiseksi) itselleni tärkeistä asioista, jotka ennen ovat rytmittäneet selkeästi elämääni. Nyt on pitänyt ja pitää hyväksyä uusi rytmi. Yrittää keskittyä enemmän tähän hetkeen ja opetella lepäämään, kun väsyttää. Onneksi ympärilläni on ihan maailman parhaat tyypit, joten tulevaisuuskaan ei tunnu ahdistavalta. Toki uudet asiat jännittävät, mutta enpä ole ennenkään voinut luottaa huomiseen. Elämä on yllätyksiä täynnä. On ollut ja tulee olemaan...onneksi on myös iloisia asioita ♥.

Valmiina taistoon!

 Kello on nyt 5.00. Aloitin tämän kirjoittamisen jo päivällä sairaalassa, mutta tuntui etten saanut ajatuksiani ylös, joten päätin jatkaa tätä nyt. Huolimatta lähes kadehdittavista unenlahjoistani, näyttäisi että ne ovat saaneet vahvan haastajan; kortisonin. Mitään ”duracell-pupu”-vaihetta, josta varoiteltiin, ei ole vielä tullut (toki olenkin syönyt vasta kaksi päivää kortisonia). Päivä itsessään meni kyllä aika koomassa, johtuen kyllä varmaan enemmänkin aikaisesta aamuherätyksestä kuin sytoista.

Yritän vielä saada vähän nukuttua, jos huomenna jakaisi vähän laittaa juhannustakin :).