Noin kymmenen vuotta sitten selvisin kolarista oikeastaan
pelkillä haavoilla ja tikeillä. Joku sanoi kolariauton nähtyään, ettei uskoisi
kenenkään selvinneen siitä. Me selvisimme kaikki. Jo silloin tajusin, ettei
elämä ole itsestään selvä asia eikä huomista ole luvattu meille kenellekään,
vaan pitää nauttia hetkestä ja olla kiitollinen.
Tämä sairaus ei ole poistanut minulta mahdollisuutta joutua
onnettomuuteen tai sairastua johonkin muuhun sairauteen. Miksi siis olisin nyt vihainen?
Elämä ei ole reilua, mutta onko se sitten epäreiluakaan? Me kuljemme täällä
oman polkumme omin haastein, omin riemuin.
Toki joinakin päivinä tämä sairaus suoraan sanottuna vituttaa
ja elämä oikeasti tuntuu epäreilulta, mutta se johtuu lähinnä siitä, etten
pysty tekemään tällä hetkellä kaikkia asioita, joita tein ennen tai haluaisin
tehdä. Se on sellainen tämä syöpä. Mutta diagnoosista en ole ollut vihainen.
Tämä on minun matkani, jossa on tämä risukkoinen polku.
Tänään olen kiitollinen, että olen saanut elämäni aikana
tutustua ihan mielettömän ihaniin ihmisiin ja viettää heidän kanssa aikaani.
Olen oppinut paljon uusia asioita, kokenut erilaisia tunteita ja reissuja. Olen
matkustanut, nähnyt vähän maailmaa ja löytänyt itselleni kodin. Toki edessä on
vielä paljon asioita, joita haluan kokea, tuntea ja nähdä. Ihmisiä, joiden
rinnalla kulkea. Tällä hetkellä olen kuitenkin kiitollinen jokaisesta päivästä,
kuten olen ollut tähänkin asti. Ilman huonoja päiviä ei olisi hyviäkään päiviä.
NAUTITAAN SIIS TÄSTÄ HETKESTÄ! ♥
Mitäpä, jos tänään suunnittelun sijaan toteuttaisitkin
jotain?
<3
VastaaPoista